Glasin talon ullakkokamarissa palaa, tänä iltana istuu siis Waern-ystävä, kreikkalainen, murtaen peistä antiikin draaman kuoron kehityksen puolesta; hänen teoriansa oli rohkea ja uusi, Jacob tuntee sen ja ihailee sitä. Punerva hohde säteilee keltaisen Ommelvakan alakerran akkunasta; Kantin puhtaan järjen kritiikki on alistettuna vähemmän puhtaan järjen kritisoitavaksi; Somzeliuksen hevosaivot koettavat löytää rakennelmasta heikkoja kohtia; jos hän tänä iltana keksii tuolta valtavalta virhepäätelmän, on hän huomenna suurmies filosofien joukossa.
Arkeologinkin valo 35:ssä on tänä iltana sytytettynä: Lind piirtää suurta Hälsinglandin muinaislinnojen karttaansa. Ja tuossa vieressä palaa valo: —sta päätteiset paikannimet lähenevät siis selvitystänsä, ja tuossa muuan: Puolan ja Ruotsin suhteet vv. 1704—05 ovat kirkastumassa, se näkyy loisteesta. Ja tuossa, ja tuossa, ja tuossa! Johannes-evankelistan jumalusko palaa liekki yhä kirkkaampana, muinaisranskan con-prefiksi saa yhä useampia merkitysvivahduksia, ja Tegnérin poliittinen runous viskoo säteinä valoa pienestä ikkuna-aukostaan.
Kun hän näin siinä kulkee, syntyy hänessä jokin tunne; ei hän tiedä nimittäisikö sitä kunnioitukseksi vai rakkaudeksi vai kiitollisuudeksi. Mutta häntä ylentävät kaikki nämä pimeitten kujien loistavat kammiot, tiedonjanon-, nuoruusunelmien-, totuudenjanontäydet. Hänestä tuntuu, että nämä pimeässä palavat pisteet kerran suurenevat ja kerääntyvät isoksi aamunsarastukseksi, joka virtaa yli hänen maansa. Tunnista tuntiin, vuodesta vuoteen hänen toverinsa istuvat keräten heltiämättömän kärsivällisesti sen koitteen polttoaineita. Elämänjanoiset pojat vangitsevat nuoren voimansa huoneeseensa; se uhrataan virittämään valoa yhä voimakkaammaksi. Kuinka hän kunnioittaakaan tätä nöyrää uutteruutta, kuinka hän rakastaakaan sitä! Ehkä monikin liekki sammuu ravinnon puutteesta, ja monesta ei kai ole säteilevä paljon valoa. Mutta jok'ainoa koettaa toki kykynsä mukaan tulla siksi lähteeksi, josta pulppuaa uutta tietämystä, uutta tietoa, uusi totuus.
Kokonainen sukupolvi, hänen omansa, istuu tänä iltana valvoen lamppunsa ääressä. Hän kuulee sen hengityksen, hän tuntee sen valtimonlyönnin, hän näkee sen etsivät, kirkkaat, tiedonjanoiset silmät sädehtimässä vastaansa. Tälle suuren tasangon, suuren maan, suuren maailman kurjalle läikälle he ovat kokoontuneina, hänen ystävänsä, hänen toverinsa, he jotka kerran, puolustavat oikeutta, puhdistavat uskontoa, lääkitsevät haavoja ja opettavat totuutta. Hän on ylpeä heistä, näistä kamppailevista nuorukaisista, hän luottaa heihin. Hän haluaisi yhdellä ainoalla suurella lämmittävällä syleilyksellä selittää hellyytensä heitä kohtaan, heidän ankaraa vuosien mittaista uutteruuttaan heidän hapuilevia, valoisia toiveitaan kohtaan.
Hän itse on muuan heistä. Hänen rintansa laajenee kiitollisena siitä, että hänkin on saanut kuulua tähän pieneen hiljaa palavaan parveen. Hän tietää, että hänessäkin on sellainen kyven, joka saa ravintonsa hänen verestään, joka on kasvava hänen työstänsä, ja josta kenties on kerran tuleva uuden päivän kirkas säde.
Hän menee kotiinsa. Hän menee ahtaaseen, pimeään, ihanaan huoneeseensa. Syvän ja juhlallisen vakavana hän sytyttää työlamppunsa ja istuutuu kirjansa ääreen.
KIRJASTO.
Ei ole maailmassa mikään niin hiljainen kuin kirjasto, ei mikään niin tapaukseton. Kirja seisoo hyllyllänsä, otetaan alas sieltä päiväksi, asetetaan takaisin vanhalle paikallensa, siihen samaan koloon, jossa se on seissyt vuodet kaiket. Tuoli seisoo kerran saamallaan kohdalla, muuan mies tulee ja istuutuu sille, sille samalle tuolille, jolla hän on istunut vuodet kaiket. Ja päivä vierii ja vuosi, ja kello soi, ja valo sammutetaan ja portti suljetaan ja portti avataan ja valo sytytetään. Ja kirja otetaan alas ja mies lukee, ja kirja pannaan paikoillensa, ja aika vierii hiljaa, hiljaa, tapauksettoman hiljaa.
Jacob on tullut mieheksi ja saanut tuolin ja kirjan, jota hän lukee. Kymmenen sivua tunnissa, siitä kertyy kolmekymmentä sivua neljässä tunnissa. Minne katoavat loput kymmenen sivua? Hän ei tiedä sitä, ne hiipivät tiehensä, pois huojuvien puiden puistoon, tiehensä joelle, joka kulkee kohti merta, joka virtaa mereen. — — — Hänen tuolinsa rasahtaa, professori vieressä käännähtää ja silmäilee häntä. Hän istuu hiljaa kuin hiiri, teroittaisiko hän kynäänsä? Ja hän iskee työhönsä jälleen, kaksi sivua selvänä, neljä, kymmenen sivua, tunti.
Päivät vierivät, toinen samanlaisena kuin toinen. Jacob lukee, kirja loppui; oh, niin monen monta kirjaa on hyllyllä odottamassa. Mutta Jacob lukee. Hän kiertää säärensä tuolin jalkojen ympärille, niin että lihaan leikkaa, nyt ei hän voi karata, hän haraa pitkää tukkaansa ja tarttuu siihen, nyt ei hän voi kääntää päätänsä. Hänen yläpuolellaan valoisa, korkea, vaitelias halli, hänen ympärillään vaiteliaat tutkijat, hänen edessään vaitelias kirja.