Hän nousi portaille, tarttui tuomaria käsivarresta ja talutti hänet pois. Hän oli äkkiä ja arkailematta päässyt tilanteen herraksi, ja molemmat miehet huomasivat mahdottomaksi edes yrittää muuttaa hänen päätöstään. Päästyään portaitten yläpäähän hän kääntyi ja katsahti alas.
"Olemme kaikissa tapauksissa teille kiitolliset näkemästänne vaivasta.
Hyvää yötä."
"Minä en aio lähteä", vastasi Glenister. "Jos te jäätte tänne, jään minäkin."
Hän käväisi alakerroksen huoneissa ja sulki ovet ja ikkunat. Puolustusta silmällä pitäen talo oli mahdoton, ja hän huomasi, että oli välttämätöntä sijoittautua yläkerrokseen. Hän huusi ylös Helenelle:
"Saanko tulla?"
"Saatte", hänelle vastattiin.
Glenister kiiruhti yläkerrokseen ja näki Stillmanin istuvan vuoteen reunalla, puolipukeissa ja kokoon kyyristyneenä. Helene oli lopettamaisillaan pukeutumisensa.
"Ettekö sittenkin tahtoisi seurata minua? Se on meidän viimeinen mahdollisuutemme." — Helene ravisti eittävästi päätänsä. — "No, sammuttakaa sitten valot. Minä asetun katuikkunaan, ja koska silmäni ovat pimeään tottuneet, huomaan tulijat ehkä ennen kuin he ehtivät portille."
Helene teki käskyn mukaan ja asettui sitten hänen vierelleen ikkunan ääreen. Tuomari istui yhä vuoteen reunalla. Hänen raskas hengityksensä oli ainoa ääni, joka kuului huoneessa. Molemmat nuoret istuivat niin lähekkäin toisiaan, että nuoresta tytöstä hohtava suloinen tuoksu herätti Glenisterissä melkein kuvaamattoman kaipuun. Hän unohti vielä kerran tytön petoksen, unohti että hän oli toisen, unohti kaiken paitsi että hän rakasti puhtaasti ja rehellisesti; se rakkaus tuntui sanomattomalta tuskalta. Tytön olkapää kosketti hänen käsivarttaan ja hän kuuli hänen pukunsa heikosti kahahtavan hengityksen mukaan. Joku kulki kadulla talon ohi ja Helene laski pelästyneenä kätensä hänen käsivarrelleen. Se oli hyvin kylmä, hyvin pieni ja hyvin pehmeä, mutta Glenister ei pienimmälläkään eleellä yrittänyt tarttua siihen. Minuutit laahautuivat hitaasti eteenpäin, ne tuntuivat loppumattomilta ja niissä oli ääretöntä jännitystä. Silloin tällöin Helene kumartui häneen päin, ja nuori mies kumartui niinikään kuullakseen hänen kuiskauksiaan. Sellaisina hetkinä Helenen hengitys sipaisi hänen poskiaan, ja hän puri hampaat tiukasti yhteen. Ulkoa pimeästä kuului susikoiran tuskainen ulvonta ja sitten toisten koirien ääniä. Pitkä odotusaika lisäsi tuomarin levottomuutta, kunnes hänen hampaansa kalisivat kuin kastanjetit. Tuon tuostakin hän voihkaisi ääneen.
Molemmat ikkunavartijat olivat kadottaneet käsityksen ajasta, kunnes heidän jännittyneet katseensa keksivät joukon tummia varjoja, jotka erottuivat yön pimeästä.