"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, että ensiksikin mikään inhimillinen olento ei löydä tietä kaupunkiin tässä myrskyssä, ja toiseksi — mutta asiasta toiseen, sallikaa minun muistaissani selittää eräs kohta noissa asiapapereissa."
Hän lausui tämän kuin ohimennen, astui askelen Heleneä kohden ja ojensi kätensä tarttuakseen papereihin, jotka Helene oli jo hänelle luovuttamaisillaan. Mutta samassa joku sisäinen ääni kehoitti tyttöä piilottamaan ne selkänsä taa. Oli hyvä, että hän teki niin, sillä Struven käsi oli vain tuuman päässä niistä. Asianajaja ei ollut käänteissään niin nopsa kuin Helene, joka pyörähti nopeasti pöydän toiselle puolelle ja tunki paperit pukunsa sisään. Tällöin hän osui koskettamaan Cherryn revolveria, mikä valoi häneen turvallisuuden tunnetta. Hän virkkoi nyt päättävästi:
"Minä tahdon lähteä täältä heti paikalla. Haluatteko olla ystävällinen ja satuloida minulle hevosen? Hyvä, teen sen sitten itse."
Hän kääntyi mennäkseen, mutta silloin oli Struven myöntyväisyys kuin poispuhallettu, ja hän hypähti oven eteen ja sulki häneltä tien.
"Seis, armollinen neiti. Teidän pitäisi käsittää selvemmittä puheitta. Miksi toin teidät tänne? Miksi ehdotin tätä pientä huvimatkaa? Miksi lähetin palvelijani pois? Siksikö kenties, että todistaisin teille rikollisuuteni? Tuskinpa vain. Te ette lähde tästä talosta tänä yönä. Ja kun lähdette, ei teillä ole mukananne noita papereita — oma turvallisuuteni kieltää sen — ja minä olen itsekäs mies, niin ettei teidän kannata yrittääkään vetää minua nenästä. Kuulkaapas vain tuota!" — He kuuntelivat molemmat yötuulen ulvontaa, joka tuntui himoitsevan uhria. — "Te jäätte tänne ja…"
Hän keskeytti lauseensa, sillä Helene oli astunut puhelimen ääreen ja nostanut kuulotorven naulasta. Asianajaja syöksähti paikalle, tempaisi torven hänen kädestään, irroitti puhelimen seinältä ja viskasi sen päänsä yli lattialle. Sitten hän tavoitti tyttöäkin käsiinsä, mutta tämä livahti syrjään ja pakeni huoneen toiseen päähän. Miehen valkoiset hiukset olivat joutuneet epäjärjestykseen, hänen kasvonsa olivat veripunaiset, ja hänen kaulallaan ja niskallaan näkyivät selvästi tykyttävät paisuneet suonet. Hän pysyi silti alallaan, ja hänen huulilleen kiertyi niiden tavanomainen varova hymy.
"Älkäämme nyt kiistelkö kauempaa. Ei siitä ole hyötyä, sillä minä olen pelannut voittaakseni. Te olette saanut todistuksenne — nyt haluan minä saada palkkioni — muuten otan sen. Tuumikaa nyt, kumman tavan valitsette, sillä aikaa kuin minä menen sulkemaan ovet."
* * * * *
Kauempana alhaalla kallionrinteellä suomi muuan mies säälimättä väsynyttä ponirukkaa. Hevosen polvet notkahtelivat, mutta ratsastaja pakotti sitä yhä vain eteenpäin, ikäänkuin häntä itseään olisivat tuhannet pahat henget ajaneet takaa; hän kannusti sitä herkeämättä, ohjasi sen yli ojien ja virtojen, ylös jyrkänteitä ja alas pimeihin kuiluihin. Toisinaan poni kompastui ja kaatui ratsastajineen, mutta tämä ei näyttänyt piittaavan mistään muusta kuin kärsimättömyydestään päästä eteenpäin. Hän ei huomannut sadetta, joka suomi häntä kasvoihin ja teki hänet sokeaksi, eikä myrskyä, joka iski häneen vuorenharjanteilla tai ulvoi hänen takanaan vuorenonkaloissa. Lopulta hän pääsi sille rinteelle, jolla majatalo oli, ja näki edessään sen tulet, minkä vuoksi hän painoi jälleen jalkansa hevosrukan kupeisiin; kuolemaan saakka uskollisena tämä ponnisteli kärsivällisesti eteenpäin. Ratsastaja tunsi äkkiä ponin vaipuvan etujaloilleen, minkä vuoksi hän irroitti jalkansa jalustimista ja koetti heittäytyä satulasta päästäkseen sotkeutumasta hevosen kavioihin. Hän lennähti suin päin maahan ja satutti päänsä johonkin esineeseen ja makasi sitten hiljaa kuluneet, tummat kasvot kääntyneinä päin sadetta myrskyn kiitäessä voitonriemuisena hänen ylitseen.