Pian voitiin erottaa kallioinen ranta, joka kasvoi nopeasti kaljuksi majesteetilliseksi kukkulajonoksi, sulavan lumen valkaisemaksi, ja kello kymmenen aikaan illalla kultaisen auringon hehkussa laskettiin ankkuriin Nomen edustalle. Ennenkuin ankkuritouvien natina oli ehtinyt tauota tai höyrypillin tervehdysvihellykset olivat herenneet kaikuna kuulumasta, kuhisi laivan ympärillä pikkuveneitä, ja satamavirkamies kultakoristeisessa univormussa kapusi komentosillalle ja tervehti kapteeni Stephensiä. Hinaaja-alukset pitkä jono lotjia perässään asettuivat kunnioittavan välimatkan päähän laivasta odottamaan asianomaisten muodollisuuksien täyttämistä. Kun kaikki oli selvillä, hyppäsi univormuniekka herrasmies takaisin veneeseensä ja huusi kapteenille:
"Selvä terveystodistus, kapteeni."
"Kiitos, kiitos", vastasi kapteeni, ja samalla hetkellä olivat soutuveneet kiinni laivan kupeessa.
Kun kapteeni kääntyi toisaalle, näki hän kannella Dextryn, joka jännittyneenä oli tarkastanut näiden kahden miehen tapaamista. Järkkymättömän arvokkaasti kapteeni ummisti vasemman silmänsä ja hänen kasvoilleen levisi poikamaisen iloinen ilme.
"No, nyt olemme onnellisesti perillä, neiti Karkulainen", sanoi Glenister astuessaan nuoren tytön hyttiin. "Tarkastaja on sallinut meidän päästä maihin, ja nyt on aika teidän nähdä edessämme oleva taikakaupunki. Tulkaa, se on suurenmoinen näky."
He tapasivat toisensa nyt ensimmäistä kertaa kahden kesken peräkannella sattuneen kohtauksen jälkeen. Helene oli aina järjestänyt niin, että Glenister näki hänet vain Dextryn seurassa. Vaikka Glenister olikin kaiken aikaa osoittautunut kohteliaaksi ja huomaavaiseksi, tunsi nuori tyttö nyt ne väkivaltaiset intohimot, jotka uinuivat hänen sydämessään, ja hän odotti kiihkeästi sitä hetkeä, jolloin pääsisi lähtemään laivasta ja saisi olla hänen taikavoiman lailla tehoavan vaikutusvaltansa ulkopuolella. Häntä ajatellessaan hän tunsi inhoa ja häpeää, mutta ei voinut sittenkään häntä vihata niin kuin tahtoi vihata — Glenister ei halunnut olla vihattu eikä piitannut nuoren naisen osoittamasta kaihtamisesta. Juuri tämä ominaisuus johti hänet usein ajattelemaan, kuinka mielellään ja epäröimättä Glenister oli hänen pyynnöstään käynyt käsikähmään merimiesten kanssa. Hän tiesi, että Glenister olisi valmis milloin tahansa tekemään saman toistamiseen, ja vaikeaa on kantaa kaunaa henkilöä kohtaan, joka on halukas uhraamaan henkensä toisen hyväksi — etenkin kun hänessä on lumousvoimaa, joka saa unohtamaan kaikki tehdyt ennakkopäätökset.
"Ei ole vaaraa että meidät keksittäisiin", hän jatkoi. "Ihmiset ovat kuin mielettömät, ja sitä paitsi me menemme suoraan maihin. Pitkä vankeusaikanne on varmaankin yrittänyt tehdä teistä hullun — se on hermostuttanut minuakin aika lailla."
Samalla hetkellä, jolloin he astuivat kannelle, aukeni viereisen hytin ovi ja kynnykselle ilmestyi muuan kulmikas, laiha, teräväpiirteinen nainen, joka nähdessään Glenisterin hytistä tulevan nuoren naisen seisahtui ovelle pälyillen pahansuovasti nuorta paria. Myöhemmin nämä nuoret muistivat tämän kohtauksen, joka aiheutti heille kummallekin paljon ikävyyttä.
"Hyvää iltaa, herra Glenister", virkkoi nainen imelän happamesti.
"Kuinka jaksatte, rouva Champian?" vastasi Glenister ja meni ohitse.