"Kuule, Dex, minä aion naida sen tytön."
"En tiedä, kuinka sen laita on. Parasta on kuitenkin pitää silmällä Mac
Namaraa."
"Mitä sanot?" Nuori mies pysähtyi ja tuijotti toveriinsa. "Sano suoraan, mitä ajattelet."
"Anna mennä. Älä pysähdy. En ole sokea. Osaan laskea yhteen minäkin."
"Näitä kahta sinä et koskaan laske yhteen. Mokomaakin lörpötystä. Mies on konna. Minä en salli hänen saada tyttöä. Se on sitäpaitsi mahdotontakin. Helene huomaa pian, mitä hän on miehiään. Minä rakastan häntä niin voimakkaasti, että… ei, tunteeni ovat liian syvät niitä tulkita." Hän teki kaunopuheisen liikkeen kädellään "Sinä et käsitä sellaista."
"Hm! Ehken käsitä", mutisi Dextry, mutta hänen silmissään oli ilme, josta kuvastui menneitten aikojen muisto.
"Hän on ehkä konna", jatkoi vanhus hetken kuluttua. "Olen kanssasi yhtä mieltä siitä seikasta, mutta pulska hän on, se lempo, ja jos ryhtiä katselemme, olet sinä hänen rinnallaan kuin kivenhakkaaja. Rohkea hän on myöskin. Nämä kolme ominaisuutta ovat valtteja, joiden avulla voi viedä kotiin minkä naisen tahansa, punaisen, valkoisen tai keltaisen."
"Uskaltakoonpahan vain", murisi Glenister ja rypisti kulmakarvojaan, jolloin hänen piirteensä kovenivat.
Varhain aamulla he ratsastivat alas kunnaita, joilta pääsee Nomen leveään laaksoon, ja saapuivat vihdoin jyrkälle jokitörmälle, jonne olivat piilottaneet huuhtelukojeet. Ne haettiin nyt esille, ja miehet ryhtyivät huuhtomaan säkkien sisällystä. Sato oli suurenmoinen, ja toverukset työskentelivät silmät kuumeesta kiiluen ja kädet vapisten. Kulta oli karkeajyväistä, ja monet kimpaleet olivat liian suuria mahtuakseen seulan reijistä.
Hetkeä myöhemmin toverukset ratsastivat eri tahoilta kaupunkiin keskelle kiihtynyttä joukkoa, joka varhain aamulla oli saanut kuulla kaivosryöstöstä. Kaukana selällä oli "Roanoke", jonka piipuista tuprusi sakea musta savu. Hinaajalaiva tuli juuri rantaan viimeiseltä saattomatkaltaan.