"Minä olen jättänyt notariukselle oikeiksi todistetut jäljennökset näistä asiakirjoista kymmenen minuuttia sitten ja vaadin nyt muodollisesti teitä luovuttamaan Midaksen herroille Glenisterille ja Dextrylle sekä samalla palauttamaan heille kaiken kullan, jonka olette pannut talteen kassakaappeihinne."
Hän ojensi kysymyksessä olevat asiakirjat Mac Namaralle, joka heitti ne pöydälle vilkaisemattakaan niihin.
"Ja minä vastaan, etten aio sitä tehdä", sanoi hän tyynesti. Jos asianajaja olisi saanut iskun vasten kasvoja, ei hän olisi voinut olla enemmän kummastunut kuin nyt.
"Mitä… te…"
"En aio tehdä sitä, sanoin", kertasi Mac Namara lauseensa terävästi. "Älkää kuvitelko hetkeäkään, että olen erehtynyt tähän taisteluun ottamatta huomioon kaikkia mahdollisuuksia. Määräys, että on keskeytettävä aloitetut toimenpiteet! Pötyä!" hän jatkoi ja näpsäytti sormiaan.
"Saammepa nähdä, noudatatteko määräystä vai ette", sanoi Wheaton, ja kun he olivat tulleet kadulle, virkkoi hän Glenisterille:
"Kiiruhtakaamme nyt tuomarin puheille."
Kultaista porttia lähestyessä he näkivät Mac Namaran pujahtavan ennen heitä ovesta sisään. Hän oli ilmeisesti livahtanut konttoristaan takatietä pois ja rientänyt kiireen vilkkaa tuomaria tavoittamaan.
"Tuosta en pidä. Hänellä on jotakin tähystimessä." Niin tuntui olevankin laita, sillä he saivat odottaa neljännestunnin, ennenkuin heidät päästettiin tuomarin puheille. Mac Namara oli yhä huoneessa. Tulijat hämmästyivät tavattomasti sitä muutosta, jonka he huomasivat tapahtuneen tuomarin kasvojen piirteissä. Kuluneen kuukauden aikana ne olivat höltyneet siinä määrin, ettei ollut jäänyt jälkeäkään lujuudesta, ja hän oli ottanut lisäksi tavakseen varkain tarkata jokaista Mac Namaran pienintäkin elettä. Kaikesta päättäen rasitti se osa, jota hän näytteli, häntä aika raskaasti.
Tuomari silmäili pikaisesti saamiaan asiakirjoja, mutta vaikka hänen ilmeensä olikin päättäväinen, olivat hänen kätensä kaikkea muuta kuin vakavat. Vihdoin hän sanoi: