"Hän voi jäädä ensi yöksi tänne", vastasi Glenister kerkeästi. "Sinä ja minä menemme alas. Kukaan ei näe häntä."
"En voi sallia sitä", vastusti tyttö. "Eikö täällä ole jotakin koloa, johon voin kätkeytyä?"
Miesten onnistui hälventää hänen kursailunsa ja he lähtivät tiehensä.
Kun he olivat poistuneet, lysähti tyttö penkille ja istui näin pitkät ajat eteensä tuijottaen.
"Minä pelkään — mutisi hän itsekseen, — minä pelkään. Mihin olen ryhtynyt? Miksi ihmiset katsovat minuun sillä tavalla? Kadun, että ollenkaan puutuin koko asiaan."
Lopulta hän nousi lopen uupuneena. Hytin raskas ilma painosti häntä, ja hän kaipasi ulkoilmaa. Hän sammutti lampun ja astui pimeään käytävään. Hän näki epäselvästi kaksi henkilöä, jotka nojasivat kaidepuihin, ja hän hiipi peräpuoleen ja piiloutui pelastusveneen suojaan; raikas iltatuuli jäähdytteli hänen kasvojaan.
Hänen äsken näkemänsä henkilöt lähestyivät hänen piilopaikkaansa. He haastelivat vakavasti pysähtyen aivan hänen viereensä. Hän huomasi paluutien olevan nyt tukossa, ja hänen täytyi pysyä liikkumattomana alallaan.
"Mikäkö hänet on tänne tuonut?" toisti Glenister Dextryn kysymyksen. "Tarvitseeko sitä kysyä? Mikä on tuonut tänne ne kaikki? Mikä toi 'herttuattaren', Cherry Malotten ja koko lauman?"
"Ei, ei", vastusteli vanhus, "hän ei ole sitä lajia — hän on liian hieno, liian arka — liian kaunis."
"Niinpä onkin — liian kaunis. Vallan liian kaunis ollakseen yksin — tai jotakin muuta kuin mitä hän on." Dextry murisi tyytymättömänä: