O'Connor. Tohtori-kultaseni, nyt tarvitsen vähäsen maallista viisauttanne. Vaivalla ja viekkaudella olen tänne päässyt puheillenne. Min' olen päättänyt kokea sitä, jonka viime viikolla arvelimme yrittää. Mull' on kirje valmis, ja Teidän avullanne asiani jälleen paranee.
Rosy. Aivan mielelläni. Minä Teidät epäilemättä autan: mutta mitenkä perhana Teidät keksittiin?
O'Connor. Sen saatte kuulla mennessämme, täss' ei ole silmänräpäystäkään hukattavana.
Rosy. Jumala suokoon nyt meille parempata onnea! — mutta sit' ei voi tietää.
O'Connor. Ei vainkaan.
Rosy. Kukaties onnistumme, kukatiesi emme - -
O'Connor. Oikeen.
Rosy. Vasta saamme nähdä.
O'Connor. Vissiinkin.
Rosy. Me vaan sokeasti haparoimme.