"Niin on", sanoi Forest. "Olemme ensin tunnustaneet yhtäläisyyden periaatteet ja sitte jäsentäneet yhteiskuntamme erilaisuuden perustuksella, jolla tavoin pääsimme suoraan tunnustamasta sitä tosiasiaa, että uusi yhteiskuntajärjestys sekä oppiin että todellisuuteen nähden on epäluoma. Kysymys, johon meidän on vastattava, on hyvin yksinkertainen: "Olemmeko kaikki toistemme kaltaisia?" Jos niin on, silloin on kommunismi ainoa oikea yhteiskuntamuoto ja jokaisen pitäisi silloin saada yhtä suuri osansa yhteisen työn tuloksista. Jos emme ole kaikki yhtäläisiä, jos olemme sekä ruumiillisilta että henkisiltä kyvyiltämme erilaisia, jos työn tulokset ovat eri suuret, silloin ei ole mitään järkevää syytä jakaa työntuloksia tasan. Mutta me julistamme ensin yhtäläisyyden periaatteen ja väitämme, että me tämän yhtäläisyyden perustalla panemme tasan työn tulokset; — ja sitte me ja'amme kaikki työmiehet oppiaikanaan osottamansa kyvyn mukaan ensimäisen, toisen ja kolmannen luokan työmiehiin… Ja useissa tapauksissa ovat nämä luokat vielä jaetut kahteen asteeseen, ylempään ja alempaan. Tästä siis näemme, että työmiehet on jaettu kuuteen osastoon ja vieläpä nimenomaan sillä perustuksella, että heidän kykynsä ovat erilaiset. Että heidän ahkeruutensakin on erilainen, sitä ei suoraan tunnusteta, mutta on kuitenkin tosiasia. Ihmisten erilaisuus siis suoraan tunnustetaan; mutta työn tulokset jaetaan tasan yhtäläisyyden nimessä.
"Nyt on epäilemättä jokaisella", jatkoi Forest ponnella, "luonnollinen oikeus toimintansa hedelmiin. Mutta me otamme ensi asteen oivalliselta työntekijältä osan hänen työnsä tuloksista, antaaksemme sen kuudennen osaston jollekin laiskurille. Luonnollisesti se on suoraa ryöväystä, joka ei edes kätkeydy "hallitusperiaatteen" kuluneeseen vaippaan; sillä tunnustammehan, jakamalla työmiehet erilaisten kykyjen perustuksella kuuteen osastoon, suoraan, että yhtäläisyys "on hölynpölyä". — Kuitenkin tuomitaan kaikki, jotka eivät pidä ahkeran riistämistä laiskan hyväksi korkeimpana valtioviisautena, paraimman yhteiskuntajärjestyksen vihollisiksi, mistä ihmiskunnan historia tietää kertoa."
"Te olette joihinkin määrin 19:nnen vuosisadan sivistyksen puolustaja", vastasin minä. "Mutta meidän aikanamme monet työväen johtajat nimittivät työnantajia "palkanvarkaiksi", s. o. näitä syytettiin siitä, että olivat itselleen ottaneet liian suuren osan työn tuloksista saadusta rahasta ja antaneet työmiehille liian vähän palkkaa. Minusta näyttää kaiken omaisuuden tasanjako paljoa oikeammalta kuin jakotapa, jonka mukaan verrattain vähäinen joukko työnantajia voi rikastua työtätekevän monilukuisen kansan kustannuksella".
"Minä en ole mikään 19:nnen vuosisadan sivistyksen puoltaja", huudahti Forest. Minä väitän vaan, että vapaa kilpailu, joka oli vallalla sata vuotta sitte, on paljoa parempi kuin kommunismi, jonka alaisina nyt työskentelemme. Työnantajien väärä voitto, josta te puhutte, olisi helposti ollut autettavissa, jos teidän työmiehenne olisivat yhtyneet osuus- eli kumppanuskuntiin. Sata vuotta sitte ei ollut olemassa mitään lakia, joka olisi estänyt tusinaa suutareita vuokraamasta itselleen huoneustoa ynnä höyryvoimaa, ostamasta muutamia ompelu- y. m. koneita ja valmistamasta omaan laskuunsa jalkineita. Eikä ollut mitään lakia, joka olisi kieltänyt muita työmiehiä ostamasta jalkineitaan ainoastaan tällaisilta työkunnilta. Jos niin olisi tehty, olisivat työkunnan osakkaat saaneet tehtailijan, tukkukauppiaan, pikkukauppiaan ja työntekijän voiton, s. o. kaiken voiton mikä yleensä työstä on saatavissa. Kaikkien ammattialojen työntekijät olisivat vähitellen liittyneet työkunniksi, niin ollen yhtähaavaa työnantajia ja työntekijöitä. — Jos työmiehet katsoivat paremmaksi olla käyttämättä tätä oikeutta ja tätä tilaisuutta; jos he eivät viitsineet ottaa niskoilleen itsenäisestä liikkeenharjoittamisesta johtuvia suruja ja vaaraa; jos he mieluummin tekivät työtä työnantajalle, jättäen tämän niskoille liikkeenjohtamisesta koituvat huolet ja uskallukset; silloin heillä ei myöskään ollut oikeutta valittaa yrittelijän voittoa, jonka he yhtä hyvin olisivat voineet saada.
"Ja kun teidän aikanne työmiehet olivat tyytymättömät palkkaan tai kohteluun, voivat he itselleen etsiä toisen toimen, jota meidän työmiehemme eivät voi, koska valtio on ainoa työnantaja. Periaatetta, että jokaisella on oikeus siihen, mitä hän tuottaa, ei milloinkaan kielletty teidän aikananne. Mutta me olemme yhdenvertaisuuden ja oikeuden nimessä hyväksyneet sen "oikeudenmukaisen" periaatteen, että ahkeraa saa ryöstää laiskan hyväksi. Jos 19:nnen vuosisadan työmiehet, sensijaan että uhrasivat lakkoihin jättiläissummia, olisivat työalan toisensa jälkeen perustaneet osuuskunnalliselle pohjalle, olisivat he verrattain vähällä vaivalla ratkaisseet sen, mitä te nimititte sosiaaliseksi, yhteiskunnalliseksi kysymykseksi. — Meiltä taas olisitte silloin säästäneet sen inhottavan muodon, jonka mukaan meidän yhteiskuntamme on nyt järjestetty ja hallittu."
"Työväenjärjestöt ja metelit olivat vaan seurauksia pääoman keskittymisestä, jota oli kasaantunut suuremmat joukot kuin koskaan ennen", sanoin minä, toistaen tri Leeten mielipiteet tästä kysymyksestä. "Ennenkuin tämä kokoontuminen alkoi, kun kaupan ja teollisuuden harjottajina vielä olivat lukemattomat pienet, vähäisellä pääomalla varustetut liikkeet vähälukuisten mutta suunnattomalla pääomalla varustettujen suurliikkeitten asemesta, oli työntekijän asema työnantajaan nähden jotenkin vapaa ja riippumaton. Ja kun silloin pienikin pääoma tai uusi aate riitti hankkimaan jokaiselle uuden liikkeen, tuli työntekijöistä yhtämittaa työnantajia, eikä näiden luokkien välillä ollut määrättyä tai ylipääsemätöntä rajaa. Silloin ei tarvittu työväenjärjestöjä eikä myöskään voinut syntyä yleisiä lakkoja."[1]
[1] S. 42.
"Teidän sijassanne, herra West, en tekisi tri Leeten lauselmia omikseni", sanoi herra Forest hymyillen. "Tohtorilla on usein ollut tilaisuutta saada tässä asiassa todempia tietoja; mutta hän ei vaan tahdo luopua vääristä väitteistään. Minä ja muut olemme nämä hänen mielipiteensä niin usein kumonneet, että lopulla jo kävi yksitoikkoiseksi. Lakot eivät ole, niinkuin tri Leete sanoo, mikään verrattain uusi ilmiö kansantaloudellisella alalla. Yksi suurimpia lakkoja, joista historia meille kertoo, "Secessio in montem sacrum" (lähtö pyhälle vuorelle)[1], tapahtui jo v. 494 e. Kr. ja keskiajalla lakkasivat työläiset usein työstä, saadakseen korkeampia palkkoja, vaikka työ siihen aikaan oli paljoa lujemmin yhteen liitetty (ammattikunnat) kuin rahavalta. Ja mitä tulee työmiesten mahdottomuuteen päästä työnantajiksi, voin yliopiston kirjastosta näyttää teille saksalaisen lehden "Freie Presse", joka v. 1888 ilmestyi Chicagossa ja jossa sen toimittaja, kumotessaan sen ajan kommunistien samallaisia väitteitä, viittaa siihen tosiasiaan, että Chicagossa v. 1888 oli 12,000 saksalais-amerikkalaista, jotka olivat joko talonomistajia tai tehtailijoita tai muita itsenäisiä liikkeenharjoittajia. Kaikki nämä olivat varattomina, enimmiten englannin kieltä taitamattomina tulleet Chicagoon ja siellä päässeet hyvinvointiin, vieläpä useat rikkaiksikin. Tämä sotii sitä väitettä vastaan, että varattomat 19:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla auttamattomasti olivat rahavallan kynsissä. — Ei mikään ole helpompaa kuin umpimähkään lausua väitteitä. Näiden väitteiden todistaminen on usein vaikeata. Ja tri Leete on suuri tuollaisissa huimissa tehtävissä".
[1] Rooman työtä tekevä alhaiso, plebeijit, lähtivät v. 494 e. Kr. miehissä pois kaupungista lähellä olevalle n. s. "pyhälle vuorelle", eivätkä tulleet takaisin, ennenkuin ylimykset, patriisit, olivat tehneet muutamia myönnytyksiä. Suom. muist.
"Mutta ettekö kaikki elä erittäin mukavasti?" kysyin toivossa saada kieltämättömiin tosiasioihin vetoamalla Forestia lopettamaan hyökkäyksensä uutta asiain tilaa vastaan. "Eikö teillä vallitse ennen tuntematon hyvinvointi? Ettekö ole hävittäneet köyhyyttä sukupuuttoon? Ja eivätkö nämä saavutukset ole pienten uhrausten arvoisia?"