Puheeni oli tietysti kokonaan niiden sanojen vaikutuksen alaisena, mitkä tri Leete oli minulle lausunut 19:nnen ja 20:nnen vuosisadan eduista ja varjopuolista toisiinsa verraten.
Minä selitin, että kuulijoiden ei pitänyt minulta odottaa mitään yleiskatsausta kummankin vuosisadan sivistyksen omituisuuksista, ei myöskään mitään nykyisen asiaintilan ylistystä. Minä tahdoin vaan kosketella eräitä olosuhteita, joita voidaan pitää kummankin vuosisadan tunnusmerkkeinä.
Yhdeksännentoista vuosisadan ajanhengen tunnusmerkkinä kuvailin mieletöntä kilpailua. Tässä inhottavassa taistelussa täytyi ihmisen "pettää, kehua, tunkea toisia syrjään, väärentää, ostaa liian halvalla ja myydä liian kalliilla hinnalla, hävittää kilpaileva liike, jonka avulla hänen naapurinsa elätti pienokaisiaan, houkutella ihmisiä ostamaan, mitä heidän ei olisi pitänyt ostaa, ja myymään, mitä heidän ei olisi pitänyt myydä, riistää työntekijöitään, kiristää velallisiaan ja pettää velkojiaan"[1], voidakseen elättää niitä, joiden elättäminen oli heidän velvollisuutensa. Minä osotin, että 19:nnen vuosisadan lopulla "on täytynyt olla paljon sellaisiakin henkilöitä, jotka olisivat mieluummin uhranneet oman elämänsä, jos siitä yksistään olisi ollut kysymys, kuin pitäneet sitä yllä toisien käsistä riistetyllä leivällä"[2]. Minä esitin, että tämä mieletön ja tuhoisa kilpailu aina oli jäytänyt ihmisten henkeä ja ruumista ja että tämä kalvava kuume vielä oli pahentunut täydellisen köyhtymisen alituisesta pelosta. Epävarmuuden kummitus oli vainonnut 19:nnen vuosisadan ihmistä askel askeleelta, se oli hänen kanssaan istunut pöydässä, hänen kanssaan noussut vuoteeseen ja kuiskannut hänelle: "Tee sinä työtä kuinka paljon tahansa, nouse ani varhain ylös ja raada myöhäiseen iltaan, ole viekas ryöväri tai rehellinen palvelija — et sittenkään koskaan voi olla varma asemastasi. Nyt voit olla rikas, mutta kuitenkin voit vielä tulla köyhäksi. Jätä lapsillesi perinnöksi kuinka suuria rikkauksia tahansa — et kuitenkaan voi koskaan ostaa varmuutta siitä, ettei poikasi joudu joskus palvelemaan nykyistä palvelijaasi tai ettei tyttäresi täydy joskus myydä itseänsä leivän tähden."[3].
[1] S. 227, 228.
[2] S. 227.
[3] S. 264.
Sata kolmetoista vuotta sitte raatoivat ihmiset kuin orjat, kunnes olivat näännyksissä, saamatta silti edes varmuutta siitä, etteivät köyhdy tai kuole tuskallista nälkäkuolemaa. Tänään, siunatun yhdeksännentoista vuosisadan lopussa, vaeltakoon ihmiskunta vapauden, turvallisuuden, onnellisuuden ja tasa-arvoisuuden ruusunhohtoisessa valossa. Kahdennenkymmenennen vuosisadan nuoriso nauttikoon etevissä kouluissa erinomaista opetusta ja valitkoon kolmivuotisen oppiajan päätettyään vapaasti alansa. Työarmeijassa palvellessaankin sallikoon työajan lyhyys heidän edelleen kehittää henkistä sivistystään ja jääköön heille kuitenkin enemmän lepoaikaa kuin sata vuotta sitte olisi katsottu sopivaksi tehtaissa, maanviljelystyössä ja muilla toimialoilla.
Vapaina kaikista suruista, ollen täydellisesti sopusoinnussa toisten ihmisten kanssa, ilman valtiollisten puolueiden häiritsevää vaikutusta, omistaen rikkauksia, jommoisia kansain historia ei tunne, voisimme todella sanoa: "Ihmiskunnan pitkä, kolkko talvi on ohitse. Sen kesä on tullut. Se on murtanut kotelonsa. Taivas on sen tarkoitusperänä"[1].
[1] S. 240.
Minä olin puhunut innostuksella, niin, syvällä liikutuksella ja odotin ainakin suosiollista vastaanottoa puheelleni. Mutta ainoastaan yksityisiä ja kylmiä suosionosotuksia kuului, kun olin lopettanut esitykseni. Tuskin neljäs osa salissa olevista ylioppilaista katsoi vaivakseen osottaa yhtyvänsä esittämiini mielipiteisiin ja nämäkin harvat näyttivät enemmän kohteliaisuudesta kuin sydämellisestä myötämielisyydestä tuovan julki suosionsa. Tämä kylmä vastaanotto oli minulle sellainen pettymys, etten ollut tarpeeksi rohkea heti jättääkseni istuinpaikkaani ja mennäkseni ylioppilasjoukkion läpi näiden poistuessa salista.