»Että herra on kyllästynyt Afrikaan, että hän huomenna kääntää selkänsä erämaalle. Beni-Morassa ei ole villilampaita. Siksi herra ei lähde Beni-Moraan.»
»Mistä te sen tiedätte?»
»Kaikkihan hotellissa sen tietävät, isäntä, arabialaiset, joka ainoa. Ehkäpä rouva yksin ei sitä tiedä! Viisas mies toimii nopeasti, puhumatta, kun hän toimii vasten vaimonsa tahtoa. Rouva saa sen kyllä vielä tietää. Huomenna rouva saa sen tietää, kun hän astuu junaan, joka ei vie Tunisiin.»
»Sitten en koskaan saa nähdä oikeaa erämaata.»
Katkera pettymyksen tunne valtasi Lady Wyvernen. Kaikki itsepäisyys, joka niin kauan oli ollut lamassa, näytti ikäänkuin äkkiä heräävän hänessä eloon, aivankuin villi saadessaan selkäänsä. Hän uskoi siihen, mitä Benchaalal sanoi. Hän puhui niin vakuuttavalla äänellä, että Lady Wyverne uskoi hänen olevan oikeassa. Suuttumus alkoi kiehua hänessä. Sen vuoksiko siis hänen miehensä oli käyttäytynyt niin oudosti aamulla, ollut niin salaperäinen? Sen vuoksiko hän oli välttänyt hänen suudelmaansakin? Hän oli saanut metsästää, huvitella mielin määrin ja nyt hän aikoi viedä hänet pois täältä. Hänen täytyi mukautua miehensä mukaan ja kieltäytyä omasta ilostaan.
Punaisia täpliä kohosi hänen hennoille poskipäilleen ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Sanomatta sanaakaan hän astui eteenpäin.
Ja eteenpäin astuessaan hän tunsi yhä suurempaa vetovoimaa erämaata kohti. Nyt kun hän ei saanutkaan nähdä oikeaa erämaata, tuntui hänestä, ettei hän mitään muuta enää maailmassa toivonutkaan.
Benchaalal astui Lady Wyvernen rinnalla ja mitä kapeammaksi rotkotie kävi, sitä lähemmäksi hän siirtyi häntä. Hän saattoi arvata Lady Wyvernen ajatukset, hän huomasi päässeensä nyt voitolle. Mutta hän oli liian viisas puhuakseen edelleen Sir Claudesta. Sen sijaan hän valitsi toisen puheenaiheen. Hän alkoi kertoa erämaasta, omituisesta elämästä, jota sen helmassa vietettiin, vapaudesta, seikkailuista, intohimoista. Hän puhui vakavissaan, sillä hän rakasti kotiseutuaan niinkuin niin monet arabialaiset, vaikka hän rakasti samalla myös kaupunkien paheita, joihin hän oli jo hiukan tutustunut. Hän koetteli saada vieressään astuvan naisen mielikuvituksen säihkymään yhtä kirkkaasti kuin timantit, jotka tuikkivat kuin tulet hänen kaulassaan hänen astuessaan kuutamossa. Nuo timantit nostattivat Spahin mielessä salaperäisen himon, jota ei kukaan, joka ei itse ollut itämaalainen, voinut käsittää. Ne sulivat hänen mielikuvituksessaan yhteen niiden omistajan kanssa, niiden säihky oli Lady Wyvernen säihkyä, niiden kauneus oli hänen kasvojensa kauneutta ja niiden kiilto hänen hiustensa kiiltoa. Benchaalalin mielestä Lady Wyverne itse oli aivan kuin tuollainen kimalteleva jalokivi, kuin timanttiketju. Ja samalla tavalla kuin Spahi himoitsi timantteja, hän himoitsi myös Lady Wyverneä. Hän halusi ottaa ketjun käteensä, samoinkuin hän halusi painaa hänet itsensäkin sydäntänsä vasten. Ja puhuessansa sai hänen äänensä salaperäisen sävyn, ikäänkuin hän olisi ollut jokin yliluonnollinen olento, jonka puhetta Lady Wyverne kuunteli samanlaisen salaperäisen tunteen vallassa.
»Oi!» huudahti Spahi vihdoin. »Jospa te ette lähtisi vielä huomenna!
Aina Englantiin saakka!»
»Ehkäpä en lähdekään», vastasi Lady Wyverne.