Sir Claude keinutteli yhä tuolia edes-takaisin. Se hermostutti Lady
Wyverneä. Hän kääntyi poispäin.
»Kas, nyt saamme aamiaista», huudahti hän.
Palvelija, joka kantoi aamullisen verannalle, oli samainen uninen poika, joka oli opastanut Lady Wyverneä punaiseen kylään. Hän järjesti ruuat sirosti pöydälle, mutta hänen liikkeensä olivat kovin hitaita. Sir Claude tarkasteli hänen toimiaan hermostuneesti, melkein vihamielisesti.
»Mikä sinua vaivaa?» kysyi Lady Wyverne.
»Nuo kirotut musta-ihoiset —» hän alkoi. »Kas! Kas tuotakin nyt!»
Sir Claude nojautui eteenpäin ja työnsi pojan tylysti pöydän äärestä pois. Poika säpsähti, katsoi äkäisesti häneen ja poistui itsekseen mutisten.
»Minä en voi sietää heitä! Tuota roskajoukkoa!» sanoi Sir Claude kiihkeästi.
Lady Wyverne ei vastannut. Ensi kertaa hän näki miehensä käyttäytyvän tuolla tavalla hänen läsnäollessaan. Hän ihmetteli johtuiko se vain väsymyksestä vai olisikohan jokin muu syy tuohon omituiseen käytökseen. Hänen vihanpurkauksensa arabialaista kohtaan saattoi Lady Wyvernen jälleen vapisemaan ja hänen täytyi väkisinkin ajatella omaa häveliäisyydenpuutettaan. Jos Sir Claude saisi tietää — sen hän nyt tunsi — että hänen vaimonsa suoraan sanoen oli kiemaillut — arabialaisen kanssa, niin muuttuisi hän varmaan toiseksi kuin mitä hän tähän saakka oli ollut, ja yksin tuo ajatuskin kauhistutti Lady Wyverneä. Mutta tietysti hän ei tiennyt mitään. Jos hän olisi tiennyt, niin hän olisi myös puhunut tai tehnyt jotain. Crumpet saattoi olla äkäinen, peloittavakin. Sen hän nyt tiesi. Mutta salakavala hän ei osannut olla.
Sittenkään ei Lady Wyverne voinut kokonaan irtaantua ikävästä mielialastaan. Sir Claude ei ollut suudellut häntä. Hän ei ollut nimittänyt häntä nimeltä. Jotain outoa hänen käytöksessään oli, jotain johon hän ei ollut tottunut.
»Mitä me tänään teemme?» kysyi Lady Wyverne ponnistaen kaikki voimansa näyttääkseen iloiselta ja huolettomalta. »Matkustammeko edelleen Beni-Moraan?»