BERTHA. Te mietitte runoa, eikö niin? Oi, jos kerran saisi kurkistaa sisään runoilijan aivoihin ja nähdä kuinka ideat siellä liikkuvat ja välähtävät! Se olisi ihanata!
JUNG. Ei maksaisi vaivaa. Mitä siellä näkisitte? Ei muuta kuin surua, pettymystä, toivottomuutta.
BERTHA. Ja niin te puhutte, vaikka kohta olette matkalla tuonne päivänpaisteeseen ijäti viheriöitsevään Italiaan, runouden ja laulun luvattuun maahan. Eikös tuo ajatus yksin jo saa teidän mielenne kirkastumaan. Minut se panisi aivan tanssimaan ilosta.
JUNG. (painavasti) Minun suruni seuraa minua.
LUNDSTRÖM (juoden kahvia, Jungille). Niin, sehän on totta. En ole muistanut onnitella teitä siitä suuresta matkastipendiosta. Muutamat tietysti ovat siitä vimmassa ja haukkuvat runoja aistillisuuden ylistysvirreksi, mutta minä ainakin olen lukenut niitä suurella nautinnolla, oikein suurella nautinnolla. Mitä naiset pitävät »Unettomista öistä»?
AMELIE. Hm! Minulla on niin vähän aikaa tutustua kirjallisuuteen — olen joka päivä aikonut ottaa kirjan käteeni, mutta miten lie sitten jäänyt — —
MIILI. Minä olisin niitä kyllä lukenut, mutta Yrjö sanoi ett'ei ne minulle sovi. Eikö niin, Yrjö?
KÄKI. Niin. Ei sovi.
LUNDSTRÖM. Ai, ai, kylläpä te jo aikaiseen tulette holhoojan alaiseksi neiti Miili. Muutenhan sanotaan että tuo »Helmi», jolle runot on omistettu, olisi eräs meidän piirissämme hyvin tunnettu nuori, kaunis rouva. Niin niin, en minä tahdo teidän salaisuuttanne urkkia, herra runoilija, hehehe, en suinkaan. Mutta mitä Bertha rouva niistä sanoo?
BERTHA. Minä — minä niitä ihailen.