AMELIE (Miilille). No, jos sinä tädin kuolemata rupeat odottamaan, niin kyllä saat olla kärsivällinen. Kyllä hän elää kauvemmin kuin me kaikki tässä, se vanha höpsäkkä, siitä voit olla varma.
VILANDER. Niin niin, emmehän me tädin kuolemata toivo, mutta luonnonlakien mukaan, niin — —
MIILI. Katsos eikö tämä bluussikangas ole ihmeen viehättävä, Yrjö? Eikö se minua vaateta —?
(Tarkastellaan ostoksia ja keskustellaan äänettömästi.)
VILANDER (menee Hamarin luo). No, joko sinä kävit? Mitenkä onnistui?
HAMARI (tulee Vilanderin kanssa etunäyttämölle). Enpä tuo juuri minkäänlaisia hauskoja uutisia.
VILANDER. Bakk?
HAMARI. Melkeinpä. Menin ensin Karjalan pankkiin. Ei ollut väkeä ollenkaan. Hiljaisuus vallitsi. Vedin esille paperimme ja hiljaisuus kävi jos mahdollista vielä juhlallisemmaksi. »Niin, kyllähän meillä ei ole mitään näitä nimiä vastaan — eikä se summakaan ole niin suuri — mutta kun olemme päättäneet ettei nykyään ollenkaan osteta yksityisiä papereita, niin — — Olkaa hyvä ja tulkaa takaisin parin, kolmen kuukauden perästä, niin saamme sitten nähdä jos — —» Selvällä suomen kielellä se olisi tietysti kuulunut näin: Teillä on jo täällä niin monta yhteistä paperia, menkää hiiteen elkääkä enää näyttäkö naamaanne täällä.
VILANDER. Peeveli! No entäs sitten?
HAMARI. Sitten menin Maalaispankkiin. Täällä oli väkeä kaikenlaista. Ihmiset häärivät ja papattivat. Viipyi kotvasen aikaa ennenkuin voin paperimme antaa. Pääpöpö omassa persoonassaan otti sen vastaan.