FIINA. Siitähän se rouva kyllä kuuluu ylvästelevän. Mutta kerran kuuntelin oven takana kun ne siitä riitelivät ja herra suuttui viimein ja sanoi että tuo rouvan puhe niistä suurista myötäjäisistä on paljasta pötyä, sillä niitä oli vaan muutamia satoja ja ne käytti rouva omiin tarpeihinsa ja koristuksiinsa. Niin sanoi herra.
LUNDSTRÖM. Ai ai ai, ei saa kuunnella oven takana, silloin syntyy aina erehdyksiä. Mutta sitä paitsihan he saavat periä tuon rikkaan tätinsä, tuon kuuluisan täti Beatan, »jonka luonnon lakien mukaan — —»
FIINA. »kohta pitäisi heittää henkensä», niin. Mutta minulla on musteri, joka vielä elää vaikka on 92 vuoden vanha. Mutta tietääkö kamreeri kuka se on tuo Kalle Petter?
LUNDSTRÖM. Kalle Petter Johanssonko? Miten niin?
FIINA. Vai sekö se on se iloinen ruotsalainen herra, joka niin monasti on käynyt meillä ja naurattanut kaikkia.
LUNDSTRÖM. Niin no, mitä hänestä?
FIINA. Muuten vaan. Herrasväki puhui tänä aamuna Kalle Petteristä ja konkurssista ja vekseleistä ja herra näytti niin huolestuneelta ja sitten hän otti hattunsa ja meni kaupungille.
LUNDSTRÖM (erikseen). Kalle Petter konkurssissako! Siitä en mitään ole kuullut. Hänen paras rahaystävänsä ja asettajansa! (Ääneen.) Vai niin, vai niin. Ja se hyväluontoinen asessori meni häntä siis lohduttamaan. Eikö niin?
FIINA. Mistä minä sen tiedän, näytti kun herra itse olisi tarvinnut lohdutusta, Minusta on sääli herraa, sillä hän on hyvä mies ja Miili-neidistä minä myöskin pidän, mutta rouvia en voi kärsiä. Heille ei voi tehdä mieliksi, vaikka kuinka koettaisi ja — —
LUNDSTRÖM. Hiljaa, hiljaa jo, nuppuseni, enhän minä ole tänne tullut kotijuoruja kuuntelemaan, en suinkaan. Sinä olet nätti tyttö, mutta sulla on paha vika, et puhu oikein kauniisti herrasväestäsi, minun parhaimmista ystävistäni! Ja sen vuoksi rankaisen sinua nyt pienellä muiskulla — —