HAMARI. En — en ole vielä ehtinyt.
VILANDER. Elä sitten puhukaan mitään; se on nyt tarpeetonta.
MIILI. No, mitä nyt on tapahtunut kun pappa on noin huonolla tuulella?
VILANDER. Mitäkö on tapahtunut? Ikävyyksiä. Se on sinun syysi, Miili.
En viitsi siitä puhuakaan.
MIILI. Minun syyni?
VILANDER. No, voinhan sen kertoa niin pääsen sitä sitten ajattelemasta. Menin tuonne Viikunan puotiin ostamaan vähän portviiniä tulijaisiksi — perhana senkin unhotin sinne harmissani. Viikuna ei ollut itse kotona ja puhelin vähän puotimiehen kanssa päivän tapauksista, kun ulko-ovi yhtäkkiä avataan ja Viikuna astuu sisään talonomistajan, tuon vanhan lesken, kanssa. Molemmat loistivat tyytyväisyydestä ja vilkkuivat toisilleen omituisella tavalla. Näin heti että heillä oli joku salaisuus keskenään. Ja niin se olikin, sillä kun Viikuna näki minut, niin tarttui hän eukon käteen, hymyili hölmömäisesti ja sanoi: saanko esitellä morsiameni. Kuulitko sinä? Morsiameni! Ymmärrätkö? Hän oli kihloissa tuon vanhan ihratynnyrin kanssa. Ymmärrätkö?
MIILI (hymyillen). Kyllä kyllä, mutta mitä siihen voi.
VILANDER. Niin, kyllä se on totta, mitä siihen nyt enää voi kun olet tehnyt itsellesi tuommoisen vahingon. Ja ajatteleppas minun noloa naamaani kun kaikki olin niin hyvin edeltäpäin valmistanut. Tämä nyt on semmoinen häpeä että — että — —
MIILI (hyväilee häntä). Pappa kulta, oletko sinä kovasti suuttunut minuun?
VILANDER. No, enhän minä ole suuttunut, mutta — —