MARI. Mitä sinä noin naurat?
JANNE. Muuten vaan, kun tuo sulho on niin kovin arka; kun niin vähästä säikähtyy.
MARI. Mitä tuossa nyt lörpöttelet? Puhu suusi puhtaaksi!
JANNE. No niin, en minäkään ole sitä ennen uskonut, mutta nyt sen tulin näkemään. Kun tulin äsken sisään, seisoi sulhanen tässä ikkunassa ja — No, no, sama se, minua tuo ei kumminkaan liikuta. Mutta, lyhyesti sanoen, hän parkasi säikähdyksestä minut nähdessään, sanoi ruvenneen nenänsä vuotamaan ja töyttäsi kuin nuoli ovesta ulos.
MARI. Mitä ihmettä! Mitä hän sitten teki tuolla ikkunan luona?
JANNE. Ohoh, niin huononako neiti minua pitää, että menisin toisten salaisuuksia ilmoittamaan! En toki semmoista tekisi; en varsinkaan kun siitä onnettomuuksia voisi seurata, niinkuin tässä kohden tapahtuisi. Ohoh, olisinpa silloin aika lurjus!
MARI (kiivaasti). Sano heti asia minulle! En minä siitä kenellekään puhu, sen lupaan.
JANNE. En tohdi sitä ilmaista, en millään tavalla; sulho iskisi minuun ijankaikkisen vihansa. Kuitenkin varottaisin teitä, neiti, panemasta liian suurta luottamusta miehiin ja heidän vakuutuksiinsa, olkoonpa sitten mies vaikka oma sulhokin.
MARI. Mitä rohkenet sanoa?
JANNE. En mitään muuta kuin että sulhasenne teitä — pettää! (Erikseen poismennessään). Kas niin, nyt sinulla on hetkeksi miettimistä, senkin prinsessa! Ha, ha, ha!