HELMI. Etkö sinä sitä jo kauan ole huomannut? Luulin että se liiankin selvään olisi tullut näkyviin. Mutta mitä tuosta kumminkaan voi tulla, kun olemme niin köyhiä, ja kun sinun tulevaisuutesi on niin hämärä ja epävarma —
KIRJURI. Ei hätää, ei ollenkaan hätää; kyllä asiat itsestään selviävät, kun vähän odotamme. Pääasia on vaan, että rakastamme toisiamme ja että sinä olet minun oma, kiltti —
(Yrittää häntä suudella, mutta samassa kuorsaa postiljooni oikein kovasti ja monilla »rulaadeilla»).
HELMI. Taivas, mitä se oli?
KIRJURI. Lundqvist vaan. Ei se tee mitään — älä mene!
HELMI. Minun täytyy, minun täytyy —
KIRJURI. Jäähän nyt hetkeksi! Yksi muisku — yksi ainoa vaan!
HELMI. Ei nyt — toinen kerta — iltasella. Hyvästi!
(Katoo).
KIRJURI. Vai niin, nyt se siis on tehty, tuo jota niin kauan aikaa olen miettinyt. Vähän kummalliseltahan tuo tuntuu, mutta kuitenkin niin rauhalliselta, niin onnelliselta! Niin, nyt on minullakin joku, joka minusta pitää. Hei vaan, pois tieltä! Nyt on tämä poika kihloissa, hei!