Liisi.
Hän ei ole minun rakastajani. Semmoisia sanoja täti ei saa käyttää.
Neiti Kortman.
Niin, valitettavasti en tiedä kuinka pitkälle suhteenne jo on edistynyt. Minä olen koettanut sinua varoittaa, mutta millä tuloksella, sen kait itse parhaiten tiedät.
Liisi.
Sulla on katkera sydän, täti. Kaikista sinä vaan luulet pahinta. Kyllähän minä jo olen niin vanha että ymmärrän kuinka käyttäytyä. Elä paheksu täti, mutta minun täytyy nyt sen vihdoinkin sanoa että tämmöistä tyranniutta en enää jaksa kärsiä. Minä tahdon pois omaan kotiini, rakkaiden vanhempieni luo.
Neiti Kortman.
Vai niin, ryökkynä siis sanoo itsensä ylös. No, täytyyhän tuota surua kestää, eihän muu auta. Semmoista uppiniskaista ja kiittämätöntä kasvattia, josta sitä paitsi ei ole mitään hyötyä, en enää tahdokkaan pitää luonani. Niin, ole hyvä vaan — en minä sinua pidätä.
Liisi.
Olenhan minä sentään tehnyt työtäkin leipäni edestä ja voimieni mukaan, mutta kun en koskaan ole saanut kuulla mitään ystävällistä ja hyvää sanaa, niin työ on tuntunut minusta niin sanomattoman raskaalta ja vaikealta — —