Lyyli. En vielä mitään, mutta kunhan minun suuri kertomukseni valmistuu ja saan nimen, niin kyllä sitten —
Maiju. Vai niin!
Lyyli. Niin, katsos, nimen, kirjailianimen nimittäin. Sen saa, kun on kirjoittanut jotain ja arvosteliat sitten ovat sitä kiittäneet. Ymmärrätkös?
Maiju. En minä oikein — — Mitäs miehiä ne nuo arv — arv —
Lyyli. No, ne ovat semmoisia, jotka sanomalehdissä arvostelevat kirjailiain teokset. Välistä ne kiittävät, mutta enimmiten moittivat,
Maiju. Vai niin! No, miks'ei ne itse kirjoita mitään? Eikö ne osaa?
Lyyli. Osaa! Tietysti, mutta eivät viitsi. Ne päättävät vaan, että tuo on hyvä, tuo on huono, tuo pitäisi olla sillä tavalla ja tuo tällä. Ja useinkin ne ovat niin pisteliäitä ja ivallisia että oikein. Niin, niitä täytyy kovasti peljätä.
Maiju. Soo — soo. Mutta jos nuo herrat arvosteliat nyt sanovat että Lyyli neidin kirja onkin huono, mitenkä sitten käy?
Lyyli. Niin, eihän sitä tiedä. Sen vuoksi olenkin kaikkea niin tarkkaan ajatellut ja aprikoinut, ja mitä en tiedä omasta kokemuksestani — sillä nykyään kirjoitetaan ainoastaan omista tunteistaan ja havainnoistaan — sen olen muilta kysynyt. Mutta kuuleppas, Maiju! (Erikseen). Voihan minä sentään häneltä — (Ääneen). Kuulehan, Maiju, yhdestä toiseen. Sinä olet kihloissa? Eikö niin? (Koputtaa lyijykynällä pöytään).
Maiju. Hihihi, niinhän nuo sanovat. Mitä neiti siitä —?