Tuuli puhalsi hiljaa ja tasaisesti etelästä päin, se yhdensuuntaisesti virran kanssa ja aallot nousivat ja laskeutuivat keskeymättä.
Jos ilma olisi ollut toisellainen, niin olisin jo aikoja sitten joutunut surmansuuhun, mutta ihmeellistä kumminkin oli, että pieni venheeni selvisi näin hyvin meressä. Hetkisen kuluttua kasvoi rohkeuteni ja minä nousin istualleni koetellakseni taitoani melomisessa. Mutta pieninkin liike vaikutti sen, että venhe oli kaatua ja minun täytyi taas laskeutua entiseen asentooni, jolloin se taas kulki tasaisesti. Olin aivan märkä ja lisäksi peloissani siitä, miten pääsisin maihin, kun venheessäni ei voinut olleskaan liikkua.
Mielenmalttiani en kumminkaan kadottanut. Lakillani aloin ajaa vettä venheestäni. Sitten nostin pääni yli laidan, saadakseni selville, kuinka venheeni niin helposti voi kulkea aaltojen välissä. Aloin tuumia, voisinko jollain tavoin nyästä venheeni maihin ja vähän tuumittuani ryhdyin toimeen. Lojoin venheessä käsivarsieni nojassa hyvin väsyttävässä asennossa ja tuon tuostakin tein pikku nykäyksen saadakseni venheeni keulan käännetyksi maata kohti. Vaikeata se oli, mutta vähitellen huomasin siinä onnistuvani. Tosin huomasin, etten pääsisi maihin Metsäniemen luona, sillä olin tullut siitä noin sadan kyynärän verran itäänpäin ja olin lähellä rantaa. Viheriöitten puittenlatvojen näin heiluvan tuulessa ja olin vakuutettu siitä, että seuraavan niemen luona pääsisin maihin.
Ja olipa jo aika päästäkin, sillä jano alkoi minua vaivata. Polttava auringonpaahde oli kuivannut suolaveden, joka minut oli kastellut ja suolaa oli huulillani. Puitten näkeminen niin lähellä itseäni melkein saattoi minut kaipuusta kipeäksi, mutta virta vei minut niemen sivu ja samassa minä näin näyn, joka johti ajatukseni vallan toiseen suuntaan.
Aivan edessäni, noin Englannin penikulman matkan päässä näin "Hispaniolan" purjeissa ja olin nyt varma, että minut otettaisiin kiinni, mutta siihen määrin kiusasi minua jano, etten tietänyt, pitäisikö minun iloita vai surra tästä näystä ja siksi minä vain katson töllistelin ja ihmettelin.
"Hispaniolassa" oli ylhäällä isopurje ja pari halkaisijaa ja valkea purjekangas läihmi kuin lumi tai hopea päiväpaisteessa. Laiva alkoi kääntyä yhä enemmän länteenpäin, joten luulin, että sieltä oli minut huomattu ja nyt ruvettiin ajamaan takaa. Mutta sitten se äkkiä kääntyi vastatuuleen, pysähtyi ja purjeet läpättivät.
"Sellaiset kömpelöt raukat", ajattelin itsekseni, "ne ovat vielä varmaan aivan humalassa ja mitähän kapteeni Smollett sanoisi tuollaista nähdessään."
Sen jälkeen kääntyi laiva useita kertoja sekä myötä- että vastatuuleen, josta huomasin, ettei kukaan sitä ohjannut. Mutta missähän lienevät miehet olleet? Joko he olivat juoneet itsensä kuoliaiksi tai olivat sitten poistuneet laivasta ja jos minun onnistuisi päästä laivaan, niin voisin ehkä saattaa sen kapteenin haltuun.
Virta kuljetti sekä venhettäni että laivaa etelää kohti, mutta laivan purjehdus kumminkin oli niin säännötöntä ja salaperäistä että se ei yhtään mennyt eteenpäin, vaan ehkä paremmin taaksepäin. Jos minä vain olisin uskaltanut nousta istualleni ja ruveta melomaan, niin olisin epäilemättä saanut laivan kiinni.
Vihdoin uskalsin nousta istualleni, mutta sain heti tervehdykseksi merenvaahtoa silmilleni. Nyt en kumminkaan hellittänyt, vaan aloin kaikin voimin ja mahdollisimman varovasti meloa tavatakseni "Hispaniolan".