Dick istui ristinjalustan alimmalle askelmalle, kääriytyi pitkään viittaansa ja tähysteli tarkkaavaisesti joka taholle. Hänen ei tarvinnut kauan odottaa. Holywoodista päin tulla tömisti komean hevosen selässä ratsumies. Hänen sotavarusteensa olivat loistavat ja kallisarvoiset, hartioilla liehui kallispuuhkainen vaippa. Neljäkymmentä askelta taempana ratsasti joukko keihäsmiehiä, jotka seisahtuivat heti kun yhtymäpaikka tuli näkyviin, ritari sitä vastoin lähestyi yksinänsä. Hänen kasvojensa käskevä ja arvokas ilme oli hänen, asunsa ja aseittensa mukainen.
Hiukan arastellen Dick astui alas mennäkseen vankiansa vastaan.
"Kiitän teitä, lordi, täsmällisyydestänne", Dick sanoi kohteliaalla, matalalla äänellä. "Suvaitseeko teidän armonne astua maahan?"
"Yksinkö täällä olette, nuori mies?" kysyi tulija.
"Niin ajattelematon en ole", Dick vastasi, "totta puhuakseni metsä kummallakin puolen tätä ristiä on täynnä rohkeita miehiäni."
"Olette menetellyt viisaasti", lordi sanoi. "Se miellyttää minua sitäkin enemmän, koska viime yönä taistelitte uhkarohkeasti, pikemmin hullun saraseenin kuin kristityn soturin tavalla. Mutta ei sovi minun, voitetun, valittaa."
"Vain sattuma soi minulle voiton, lordi", vastasi Dick. "Jolleivät aallot olisi tulleet minun avukseni, olisin jäänyt alakynteen."
"Olette varsin kohtelias", ritari sanoi.
"En suinkaan kohtelias", Dick vastasi. "Mutta kun uuden päivän valossa näen, miten uljaan ritarin voitin, en ainoastaan aseitteni, vaan pimeyden, aaltojen ja sattuman avulla, ja tiedän miten helposti taistelu olisi voinut päättyä päinvastaisella tavalla — sellaiselle kokemattomalle ja kömpelölle soturille kuin minä olen — niin älkää ihmetelkö, lordi, jos voittoni saattaa minut hämille."
"Kauniisti puhuttu", vieras sanoi. "Teidän nimenne?"