Dickin seisoessa tätä kulkuetta katsomassa se oli jo saapunut metsän reunaan. Siellä se teki käännöksen, niin että Dick saattoi katsella sitä sivulta, ja hän saattoi nyt selvemmin nähdä esineet ja väritkin, jotka auringonvalossa erosivat takana olevasta tummasta metsästä.
"Tummanpunaista ja sinistä", Dick huudahti. "Saatan vannoa sen olevan tummanpunaista ja sinistä!"
Tuossa tuokiossa hän riensi tornista alas kadulle. Hänen piti nyt välttämättömästi tavata Gloucesterin herttuaa. Katu oli täynnä juopuneita ja kiljuvia sotamiehiä. Toiset olivat ryöstäneet tavaraa niin runsaasti, että eivät jaksaneet sitä kantaa. Mutta herttuaa hän ei nähnyt eivätkä sotamiehetkään tietäneet antaa hänen kyselyynsä tyydyttävää vastausta. Sattumalta hän löysi herttuan sataman puolelta. Tämä istui hevosenselässä järjestämässä siellä vielä vastarintaa yrittelevien jousimiesten pois karkoittamista.
"Sir Richard Shelton", sanoi herttua, "olen huomannut teidät täysipainoiseksi. Saan kiittää teitä kahdesta asiasta — toisesta, jota pidän halpahintaisena, hengestäni, ja toisesta, josta en voi teitä milloinkaan kylliksi kiittää, tämänpäiväisestä voitosta. Catesby, jos minulla olisi kymmenen semmoista päällikköä kuin sir Richard, kulkisin suoraa tietä Lontooseen. Mutta nyt, sir, mainitkaa palkkanne."
"Ilomielin, hyvä lordi", Dick sanoi. "Muuan henkilö, jota kohtaan minulla on vanhaa kaunaa, on päässyt pakoon, ja hän on vienyt mukanaan neidon, jota rakastan ja kunnioitan. Antakaa siis minulle viisikymmentä keihäsmiestä, ajaakseni häntä takaa. Koetan rehellisesti maksaa kiitollisuudenvelkani, jos suostutte tähän pyyntöön."
"Kuka hän on?" kysyi herttua.
"Sir Daniel Brackley", Dick vastasi.
"Sen kaksimielisen konnan kimppuun!" herttua huudahti. "Ei tässä ole puhetta suosiosta, päinvastoin suoritatte minulle palveluksen, jos teette lopun hänen ilkitöistään. Catesby, antakaa hänelle viisikymmentä keihäsmiestä. Ja sir, miettikää sillä aikaa, miten parhaiten voisin teille suosiotani osoittaa. Mielihyvin myöntäisin teille mitä tahansa."
Juuri herttuan puhuessa olivat "Valkoisen ruusun" miehet valloittaneet yhden rantakapakoista, jonka he olivat piirittäneet kolmelta eri taholta. Puolustajat otettiin vangiksi tai ajettiin pakoon. Tämä oli herttuan mieleinen työ, hän ratsasti lähemmäksi ja käski tuoda vangit näkyviin.
Niitä oli neljä tai viisi, niiden joukossa lordien Shorebyn ja Risinghamin miehiä. Viimeisenä tulla laahusteli pitkä harmaapäinen laivuri puolihumalassa, kintereillään vinkuva koira.