Sillä aikaa Dick kääntyi vanhan laivurin puoleen, joka näytti olevan ihan yhtä välinpitämätön sekä tuomiostaan että vapautuksestaan.
"Arblaster", sanoi Dick, "olen pahoillani siitä, että menetitte laivanne. Olen nyt koettanut korvata laivan hengellänne."
Vanha laivuri katseli häntä tylsästi ja juron näköisenä, suutaan avaamatta.
"Reipastukaa!" Dick jatkoi. "Henki on henki, vanha jöröpää, ja se on laivoja ja viinejä kalliimpi. Sanokaa että suotte minulle anteeksi, sillä jos henkenne on teistä arvoton, se on minulle maksanut loistavasti alkaneen elämänuran. Kas niin, olen maksanut velkani kalliisti, älkää noin jörritelkö."
"Jos minulla olisi ollut laivani", sanoi viimein Arblaster, "olisin ollut turvassa kaukana täältä merellä — minä ja laivamieheni Tom. Mutta te hävititte laivani, ja minä olen nyt kerjäläinen. Ja mitä Tomiin tulee, niin eräs ruskeatakkinen hölmö ampui hänet kuoliaaksi. 'Hitto vieköön!' tämä sanoi, ja se oli hänen viimeinen sanansa, henkiparka pakeni. Ei hän milloinkaan enää purjehdi merellä, Tom-raukka."
Dickin valtasi syvä katumus ja sääli. Hän yritti tarttua laivurin käteen, mutta tämä väisti häntä itsepintaisesti.
"Älkää!" hän sanoi, "olette pitänyt pahaa peliä minun suhteeni, tyytykää siihen."
Sanat tukehtuivat Dickin kurkkuun ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä. Hän näki vanhan miesrukan viinin ja surun sokaisemana poistuvan lumessa horjuvin askelin, alla päin, ja hänen kintereillään juoksenteli koira, jota hän tuskin huomasi. Ja nyt vasta Dick rupesi täydellisesti käsittämään, miten hurjaa peliä tässä elämässä pelaamme ja että tehty teko on peruuttamaton, vaikka kuinkakin katkerasti sitä kadumme.
Mutta nyt ei ollut aikaa turhiin katumismietteisiin. Catesby oli koonnut ratsumiehet ja ratsasti Dickin luo. Laskeutuen satulasta hän tarjosi Dickille hevosensa.
"Tänä aamuna", hän sanoi, "olin melkein kateellinen teille voittamastanne suosiosta. Se ei ollut pitkäikäinen. Ja nyt sir Richard, hyvästä sydämestä tarjoan teille tämän hevosen — kiirehtikää pois täältä."