"Mitä jaarittelet?" vastasi Dick. "Sinulla ei ollut minkäänlaista oikeutta vetokoukkuuni, hyvä nuori herra. Minun olisi oikeastaan pitänyt antaa sinulle selkäsauna. Jos tahdot tulla seurassani, saat myös totella minua; ja nyt mennään."
Tällä aikaa olivat kaikki metsäsissit ehtineet kummun yli ja hävinneet toiselle puolen. Dick siis riensi hyvää vauhtia sinnepäin. Matcham puolestaan alussa epäröi, mutta päätti sitten seurata Dickiä. Tällä oli kuitenkin nopeammat jalat, ja maa oli kovin epätasaista, kanervikko sakeata ja pitkää, mäki jyrkkää, niin että Dick oli jo aikaa sitten ehtinyt kummun laelle ja piiloutunut korkeaan kanervikkoon, ennen kuin Matcham läähättäen ehti paikalle ja äänetönnä painautui hänen viereensä.
Alhaalla laakson pohjassa näkyi Tunstallin kylästä alas suolle päin vievä tie. Paikoittain sen varrella oli matalia metsikköjä ja viitoja, paikoittain aukeata maata kahden puolen. Kaukana alhaalla kiilui auringon valossa seitsemän teräskypärää. Sieltä he nyt olivat tulossa, nuo sir Danielin miehet, jotka hän oli lähettänyt ajamaan Matchamia takaa.
"Näetkö tuota puusaarentoa tuolla tien varrella?" Dick sanoi. "Kunpa vain pääsisin sinne, voisin antaa heille merkin. Mutta epätoivo valtaa sydämeni, heitä on vain seitsemän niin monta vastaan, ja pelkät varsijouset aseina, vihollisilla sitä vastoin pitkät jouset."
Sillä aikaa sir Danielin miehet, Selden etunenässä, lähenivät lähenemistään, vaaraa aavistamatta. Kerran he kuitenkin seisahtuivat ja kokoontuivat yhteen ikään kuin kuunnellakseen ja neuvotellakseen. Mutta se ääni, joka oli herättänyt heidän huomiotaan, oli aivan toista. Se oli kumeaa tykinjyskettä, jonka kova tuuli aika ajoin kantoi kaukaiselta taistelukentältä. Ja äänen suunta ilmoitti heille, että taistelu oli siirtynyt itään päin ja että siis sir Danielin puolue, "Punaisen ruusun" herrat, olivat kärsineet tappion.
Pian kuitenkin tuo pieni joukko rupesi taas liikkumaan eteenpäin. Nyt he tulivat ihan aukealle paikalle, ainoastaan yksinäinen metsänkieleke ulottui tielle saakka. Kun he olivat edenneet tämän kohdalle, lensi metsiköstä nuoli. Yksi miehistä nosti kätensä ilmaan, hevonen karkasi pystyyn, ja molemmat, mies ja hevonen sortuivat maahan, yleisen hämmingin ja hälinän syntyessä toisten joukossa. Tämän kohtauksen saattoivat molemmat nuorukaiset varsin hyvin sekä nähdä että kuulla.
Hiukan tyynnyttyään ensimmäisestä hämmästyksestään ja säikähdyksestään yksi miehistä rupesi astumaan alas hevosenselästä, kun jo toinenkin nuoli tulla suhahti heihin, tehden vielä enemmän tuhoa kuin ensimmäinen. Taas suistui satulasta mies, ja se joka jo oli astumaisillaan alas, päästi ohjakset käsistään, hevonen laukkasi täyttä vauhtia pakoon, laahaten mukanaan jalustimesta riippuvaa ratsastajaa, jota kivet ja hevosen kaviot pahoin runtelivat.
Nyt oli siis ainoastaan neljä miestä jäljellä. Heistä yksi kääntyi huutaen ja kiljuen takaisin suolle päin, muut kolme laukkasivat hurjaa vauhtia eteenpäin Tunstallin tietä, nuolien lentäessä jokaisesta puuryhmästä, jonka sivuitse he riensivät. Pian yksi hevonen kaatui ja ratsastaja jäi juoksemaan toisten perässä, kunnes uusi nuoli teki hänestä lopun. Kaksi oli enää jäljellä. Taas kierähti heistä toinen maahan, ja heti sen jälkeen kaatui toiselta hevonen. Koko joukosta oli siis yksi ainoa jäljellä ja hänkin oli nyt muuttunut jalkamieheksi. Kolmen valtoimeksi jääneen hevosen kavionkapse häipyi kaukaisuuteen.
Kaiken tämän tapahtuessa ei hyökkääjistä ollut näkynyt vilahdustakaan.
Ainoa henkiin jäänyt ratsastaja seisoi kauan aikaa kauhuissaan tiellä kaatuneen ratsunsa vieressä, tähystellen ympärilleen, eikö jo hänenkin vuoronsa tule. Mutta kun ei mitään tapahtunut, hänen mielensä rohkaistui vähitellen ja hän irroitti varsijousensa ikään kuin hankkiutuakseen ampumaan. Hänen liikunnassaan oli jotakin, josta Dick heti tunsi hänet Seldeniksi.