He rupesivat heti kävelemään ja päästyänsä kiveltä kivelle harpaten puron yli he pyrkivät jyrkempää äyrästä ylös metsään päin. Maa kävi epätasaiseksi, siellä täällä kasvoi yksinäinen puu tai puuryhmä. Oli vaikea pysyä selvillä suunnasta, ja lisäksi vielä nälkä sekä väsymys hidasti kulkua.
Äkkiä he eräältä mäennyppylältä näkivät spitaalisen parinsadan jalan päässä kävelevän poikittain heidän editseen. Tiuku ei nyt kilissyt eikä sauva survonut maata. Hän astui reippaasti ja varmasti, kuten näkevä ainakin. Seuraavassa tuokiossa hän oli hävinnyt pensaikkoon.
Nuorukaiset piiloutuivat säikähtyneinä kanervikkoon.
"Aivan varmaan hän ajaa meitä takaa", Dick sanoi. "Näitkö, hän piti tiu'un kielestä kiinni, jottei se soisi, nyt auttakoot meitä pyhimykset, spitaalista vastaan minä en pysty taistelemaan."
"Mitä hän aikoo?" Matcham huudahti. "Mitä hän tahtoo? Onko milloinkaan kuultu että spitaalinen, vain pahaa tehdäkseen, on vainonnut onnettomia? Eikö hänellä ole tuo tiuku juuri ihmisiä varoittamassa? Dick, tässä piilee jotakin pahempaa."
"En käsitä mitä tämä tietää", kuiskasi Dick, "olen ihan hervoton.
Pyhimykset auttakoot meitä!"
"Aiotko jäädä tähän loikomaan?" Matcham sanoi. "Palatkaamme aukiolle, siellä hän ei voi huomaamatta hiipiä kimppuumme."
"En minä", sanoi Dick. "Voimani on mennyttä. Ja kenties hän menee ohi meitä huomaamatta."
"Jännitä edes jousesi", toinen huudahti. "Oletko sinä olevinasi mies?"
Dick teki ristinmerkin. "Älä, älä!" hän sanoi. "Terveitä ihmisiä vastaan kyllä taistelen, mutta en aaveita vastaan — enkä spitaalisia. En tiedä kumpi on kimpussamme. Taivas meitä suojelkoon!"