»No nyt meillä on onnistumisen toivoa», lausui hän ja silmäillen minua mielihyvällä lisäsi sitten: »Et sinä ole oikein reipas hyppääjä.»
Arvattavasti näytin loukkaantuneelta hänen arvostelustaan, koska hän jatkoi paikalla: »No vähät siitä väliä! Pelätä yritystä ja kuitenkin tehdä se, se todistaa että mies on mitä urhein. Ja olihan siinä sitäpaitsi vettä, ja vesi on ainetta, joka pelottaa minuakin. Ei, ei sinun tarvitse hävetä, vain minun.»
Kysyin minkävuoksi.
»Minkäkö vuoksi!» vastasi hän. »Minä olen tänä yönä ollut aikamoinen pässinpää. Ensiksikin eksyin väärälle tielle, eksyin Appinissa, omassa kotiseudussani. Sentähden yllätti meidät päivä paikassa missä meidän ei koskaan olisi pitänyt olla. Siitä hyvästä on asemamme tässä kivellä vähän vaarallinen ja kirotun epämukava. Toiseksi — ja se on kaikesta pahinta miehelle, joka on niinkin paljon samoillut kanervikkoja kuin minä — olen lähtenyt ilman vesipulloa, ja koko pitkä kesäpäivä täytyy meidän nyt lojua tässä ilman mitään muuta juomaa kuin paloviina. Ajattelet ehkä, että se on vähäpätöinen asia, mutta ennen yön tuloa, David, saan kyllä sinulta siitä kuulla.»
Halusin jälleen kunnostaa itseäni ja tarjouduin juoksemaan joelle ja täyttämään pullon vedellä, jos hän ensin tahtoi tyhjentää siitä viinan.
»Enpä mielelläni heittäisi viinaakaan hukkaan», vastasi hän. »Se on tehnyt sinulle suuren palveluksen tänä yönä. Muussa tapauksessa — se on minun vähäarvoinen mielipiteeni — aikailisit sinä vieläkin tuolla vesikivellä. Ja, mikä on vielä tärkeämpää, sinä olisit vielä voinut huomata, kun olet niin teräväjärkinen, että Alan Breck Stewart käveli ehkä tavallista kiivaammin.»
»Sinäkö!» huudahdin. »Sinähän juoksit, minkä käpälästä pääsi!»
»Niinkö?» vastasi Alan. »No, sama se. Ole vain siinä uskossa. Silloin ei ollut aikaa siekailemiseen. Ja nyt olemme puhelleet kylliksi. Laittaudu sinä, poika, levolle, minä vahdin.»
Noudatin kehotusta ja panin maata. Ylhäälle kallionlohkareitten väliin oli kasaantunut vähän sammaleista multaa, jossa kasvoi joitakuita sananjalkoja. Siinä oli nyt vuoteeni. Viimeinen ääni, minkä kuulin, oli kotkien kirkuminen.
Luullakseni oli kello yhdeksän tienoilla aamua, kun minut herätettiin jotenkin kovakätisesti, ja minä huomasin Alanin painavan kättään suutani vasten.