Koko aikana oli meillä karvas paloviina ainoana juomisena ja sen nauttiminen pahensi vain tilaamme. Pulloa koetimme pitää niin kylmänä kuin mahdollista hautaamalla sen multaan, ja kostuttamalla sitten viileällä viinalla rintaa ja ohimoitamme saimme vähän helpotusta.
Sotamiehet tarkastelivat koko päivän laakson pohjaa, milloin vaihtaen vahtivuoroja, milloin taas pienissä joukoissa samoillen kallionlohkareitten välissä. Niitä oli taajalti ja tiheässä, joten miehen etsiminen niiden seassa oli samaa kuin hakea neulaa heinätukosta. Ja kun heidän tehtävänsä oli niin toivoton, olivat he sitä huolimattomampia. Näimme tuontuostakin sotamiesten viiltävän kanervikkoa pistimillään ja kylmä väristys kävi silloin ruumiini läpi. Toisinaan he kiertelivät meidänkin kiveämme ja silloin uskalsimme tuskin hengittääkään.
Kuta pitemmälle päivä ehti, sitä hitaammin ja vaivaloisemmin kuluivat meiltä tunnit kivellä. Alustamme kävi näet yhä kuumemmaksi ja auringonpaahde yhä sietämättömämmäksi. Lisäksi täytyi kärsiä pyörrytystä, pahoinvointia ja luuvalon tapaisia tuimia pistoksia. Mieleeni muistuivat silloin, ja ovat usein jälestäpäinkin muistuneet, skottilaisen virtemme säkeet:
"Sua kuuvaloyö ei järjiltä lyö,
ei päivän aurinko pistä."
Ja todellakin suojeli meitä ainoastaan Jumalan armeliaisuus auringonpistoksesta.
Lopulta, noin kello kahden aikana, kävi olomme aivan sietämättömäksi, ja meidän täytyi nyt kestää kiusausta yhtä hyvin kuin kipujakin. Aurinko oli näet jo painunut hiukan länteen ja loi kiven itäpuolelle vähän varjoa. Sillä puolen oli myöskin sotamiesten katseilta turvassa.
»Kuolema kuin kuolema!» lausui Alan, ja pudottautui kiven särmän yli alas varjonpuolelle.
Hetkeäkään kadottamatta seurasin häntä ja putosin pitkin pituuttani maahan, niin heikko ja niin pyörryksissä olin pitkällisestä kitumisesta. Siinä viruimme sitten tunnin tai pari, velttoina kuin lankavyyhti. Ruumistamme pakotti kiireestä kantapäähän, ja jokainen sotamies joka vain olisi osunut sinne, olisi keksinyt meidät. Ketään ei kuitenkaan tullut kiven sille puolen. Kaikki sivuuttivat kiven vastakkaiselta puolelta, joten se nytkin oli meidän suojamme.
Vähitellen palautuivat voimamme, ja sotamiehet kun nyt pysyttelivät lähempänä jokea, ehdotti Alan, että koettaisimme lähteä liikkeelle.
Ainoastaan yksi seikka pelotti minua tänä hetkenä, ja se oli takaisin kivelle nouseminen. Kaikki muu oli minulle tervetullut. Laittauduimme siis viivyttelemättä lähtökuntoon ja aloimme hiipiä kiveltä kivelle, vuoroin madellen niiden suojassa vatsallamme, vuoroin juosten sydän kurkussa toisen taa.