Mutta »bouman», harailtuaan ensin karvoista tehdyssä pussissaan, joka ylämaalaisten tapaan riippui hänellä etupuolella — jalassa oli hänellä sitävastoin alamaalaisten merimieshousut — alkoi mulkoilla pahasti silmillään ja sanoi lopuksi: »Minä olen tainnut kadottaa sen.»
»Mitä!» ärjäisi Alan, »oletko sinä hukannut minun nappini, jonka olen saanut isältäni? Silloin täytyy minun ilmoittaa sinulle, että tämä oli pahin päivätyö, minkä kuuna kulloisna ikänäsi olet tehnyt.»
Puhuessaan Alan pani kädet polvilleen ja katsoi mieheen ivahymy huulillaan ja silmissä välke, joka ennusti pahaa hänen vihollisilleen.
Mahdollista on että mies puhui totta, mahdollista myöskin että hän aikoi pettää, mutta huomaten sitten olevansa autiossa seudussa yksin meitä kahta vastaan, katsoi hän itselleen parhaimmaksi turvautua totuuteen. Pääasia vain on, että hän oli äkkiä löytävinään napin ja ojensi sen Alanille.
»Oikein, tämä puhuu Maccollien kunniallisuuden puolesta», lausui Alan ja jatkoi sitten minulle: »Tässä on nappisi takaisin. Minä kiitän sinua siitä, että raskit napista luopua. Se on teko, joka on todistuksena ystävyydestäsi minua kohtaan.»
Sitten hän jätti »boumannille» lämpimät hyvästit. »Sillä», sanoi hän, »sinä olet tehnyt minulle suuren palveluksen ja antautunut uhkarohkeaan yritykseen. Minä olen aina antava sinulle hyvän miehen nimen.»
John Breck läksi viimein omalle suunnalleen ja Alan ja minä pannen kapineemme yhteen taakkaan, poistuimme toiselle jatkaaksemme pakomatkaamme.
22 LUKU.
Pako kanervikossa. Suolla.
Käveltyämme pysähtymättä ja rivakasti noin seitsemän tuntia, olimme varhain aamulla vuorijonon toisessa päässä. Edessämme levisi epätasainen ja autio alanko, jonka yli meidän nyt oli kuljettava. Aurinko oli vielä alhaalla ja paistoi suoraan silmiimme. Suosta kohosi ohut, savunkaltainen sumu, joten — Alanin sanojen mukaan — alangolla voi olla vaikka kaksikymmentä eskadroonaa ratsuväkeä, ilman että meillä niistä oli aavistustakaan.