Ponnistaen ja leväten ja uudelleen ponnistaen taivalsimme eteenpäin aamupäivän ja puolenpäivän tienoissa paneuduimme maata sankkaan kanervapehkoon. Alan piti ensin vahtia. Mielestäni olin tuskin silmäni ummistanut kun hän jo herätti minut vahtimaan vuorostani. Kummallakaan meillä ei ollut kelloa, jonka mukaan olisimme eläneet. Sen puutteessa pisti Alan kanervan oksan pystyyn maahan. Kun pensaan varjo oli ehtinyt siihen, oli minun herätettävä hänet. Mutta nyt olin minä niin väsyksissä että olisin voinut nukkua kaksitoista tuntia yhtä päätä. Uni kangerti kurkussani ja jäseneni lepäsivät, vaikka ajatukset olivatkin valveilla. Kanervikon kuuma tuoksu ja ahertavien mehiläisten surina tekivät minuun saman vaikutuksen kuin olutjuusto, ja tuon tuostakin kohautin päätäni huomaten menneeni unen horroksiin.
Viimeisen kerran herätessäni huomasin olleeni kokonaan toisessa maailmassa ja arvelin auringon jo kulkeneen hyvän matkaa rataansa. Vilkasin kanervan oksaan ja olin vähällä parahtaa, sillä minä näin laiminlyöneeni luottamustoimeni. Pääni oli mennä sekaisin pelosta ja häpeästä, ja katseltuani ympärilleni, tuntui sydämeni pysähtyvän. Osasto ratsuväkeä oli näet maatessani laskeutunut alangolle ja tuli nyt kaakosta melkein suoraan meitä kohti viuhkan muotoisesti hajaantuneena ja ratsastellen notkopaikoissa edestakaisin.
Herätettyäni Alanin vilkasi hän ensin sotamiehiin, sitten merkkiin ja auringon asemaan ja puristi kätensä nyrkkiin heittäen minuun samalla kertaa vihaisen ja huolestuneen silmäyksen. Muulla tavalla ei hän minua nuhdellut.
»Mitäs nyt on tehtävä?» kysyin.
»Meidän on leikittävä jänistä», vastasi hän. »Näetkö tuota vuorta?» kysyi hän sitten osoittaen koilliseen.
»Kyllä», vastasin.
»Sitä kohti on nyt meidän riennettävä. Sen nimi on Ben Alder, ja on se jylhä, autio vuori täynnä kumpuja ja kuiluja. Ja jos sinne ehdimme ennen aamua, voimme vielä pelastua.»
»Mutta Alan», huudahdin, »sitenhän joudumme aivan sotamiesten tielle!»
»Sen tiedän aivan hyvin», vastasi Alan, »mutta jos meidät ahdistetaan takaisin Appiniin, olemme molemmat mennyttä miestä. Joutuin nyt siis, David!»
Sen sanottuaan hän läksi juosta vilistämään nelinkontin niin tavattoman nopeasti, että olisi voinut luulla sen olevan hänen tavallinen kulkutapansa. Koko ajan hän seuraili notkoja, joissa olimme parhaiten suojassa. Muutaman näistä oli kulovalkea polttanut tai ainakin kärventänyt ja siitä nousi nyt kasvoihimme, jotka olivat likellä maanpintaa, sokaiseva, tukahduttava savuntapainen tomu. Vesi oli kaukana ja nelinkontin juokseminen tekee niin herpaisevan heikoksi ja väsyneeksi. Jäseniäsi pakoittaa ja ranteet kuoleutuvat ruumiisi painon alla.