Näistä mietteistäni herätti minut hänen terävä äänensä.
»Onko siitä jo pitkä aika kuin isäsi kuoli?» kysyi hän.
»Kolme viikkoa.»
»Hän oli salaperäinen mies, tuo Aleksander, — salaperäinen ja vaitelias mies», jatkoi hän. »Nuorena ollessaan ei hän juuri paljoa puhellut. Ei kai hän koskaan kertonut minusta?»
»Ennenkuin te itse minulle ilmoititte, en edes tiennyt, että hänellä oli veli.»
»Hyvänen aika, eikä Shawsistakaan, arvelen?»
»Ei hän maininnut sellaista nimeäkään», vastasin minä.
»No kaikkea!» huudahti hän. »Lujaluontoinen mies!
Kaikkeen tähän hän näytti olevan erittäin tyytyväinen; mutta itseensä, minuun, vaiko isäni käytökseen hän oli tyytyväinen, se jäi minulle arvoitukseksi. Joka tapauksessa näytti kuitenkin vastenmielisyys ja ilkeys, joka hänessä minua kohtaan oli alussa herännyt, vähenevän, sillä hän hyppäsi seisoalleen, tuli huoneen yli taakseni ja löi minua olalle.
»Kyllä me vielä hyvin sovimme», puhkesi hän puhumaan. »Minä olen jo iloinen, että päästin sinut sisään. Tulehan nyt makuupaikallesi.»