Cluny vastasi tekevänsä sen mielellään ja seurasi minua heti, mutta näytti olevan hämillään ja hajamielinen.
»Ensiksi on minun nyt, sir», alotin, »kiitettävä teitä anteliaisuudestanne.»
»Joutavia!» huudahti Cluny. »Eihän tässä anteliaisuudesta ole kysymys? Tämä on kyllä hyvin ikävä juttu, mutta mitä muuta pitäisi minun tehdä, — tähän töllipahaseeni sullottuna — kuin pyytää ystäviäni kortinlyöntiin, milloin vain siihen on tilaisuus? Ja jos he häviävät, on luonnollisesti selvää —.» Hän vaikeni.
»Niin, jos he häviävät», jatkoin minä, »annatte te heille rahat takaisin, ja jos he voittavat, pistävät he teidän rahanne omaan kukkaroonsa. Uudistan siis sanani ja kiitän teidän anteliaisuuttanne. Mutta minulle itselleni on erittäinkin ikävää tällaiseen asemaan joutuminen.»
Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä Cluny näytti aikovan jotain sanoa, mutta pysyi kumminkin äänettömänä. Samalla hän kävi kasvoiltaan yhä punaisemmaksi.
»Minä olen nuori mies», jatkoin, »ja pyydän teiltä neuvoa. Neuvokaa minua kuin olisin teidän oma poikanne. Ystäväni on menettänyt nämä rahat, voitettuaan ensin teiltä monta kertaa suuremman summan. Voinko minä ottaa ne takaisin? Vai menettelisinkö oikeammin, jos koettaisin pelionnea? Huomaatte kai tekin, että kumpikin on vähänkin ylpeäluontoiselle miehelle vaikeata.»
»Vaikeata tämä on minullekin, Mr Balfour», vastasi Cluny, »ja te leimaatte vielä minut jotenkin selvästi mieheksi, joka on innostuttanut köyhiä ihmisiä kortinlyöntiin nylkeäkseen sitten heiltä rahat. Minä en salli, että minun talossani ketään ystävääni häväistään, enkä myöskään että he ketään häpäisevät», lisäsi hän sitten äkkiä kuohahtaen.
»Ja sitten on, sir», lausuin, »minulla vielä jotain lisättävää, nimittäin että sellainen uhkapeli on kunnonmiehelle alentavaa. Mutta en ole vielä kuullut teidän mielipidettänne.»
Olen varma, että jos Cluny ketä ihmistä vihasi, niin hän vihasi David Balfouria. Hän silmäili minua tuimin katsein ja äkäiset sanat pyörivät jo hänen kielellään. Mutta joko sitten nuoruuteni tai hänen oikeudentuntonsa haihduttivat hänen vihansa, mutta joka tapauksessa täytyi hänellä olla painavat syyt menetelläkseen niinkuin hän menetteli.
»Mr Balfour», lausui hän. »Mielestäni te olette liian turhantarkka mielipiteissänne ja lupauksissanne, mutta siitä huolimatta on teillä oikea kunnonmiehen luonne. Kunniani kautta, ottakaa rahat — niin sanoisin pojalleni — ja tässä on käteni sovinnoksi.»