Koko tänä kamalana aikana ei meidän välillämme ollut merkkiäkään ystävyydestä, tuskinpa sanaa toisillemme lausuimme. Totta puhuen minä itse kärsin jäykkyydestäni, ja se on paras puolustukseni. Mutta sitäpaitsi minä olen luonteeltani leppymätön, hidas suuttumaan, mutta vielä hitaampi unhottamaan. Ja nyt olin suuttunut sekä toveriini että itseeni. Parin päivän ajan hän oli minulle väsymättömän ystävällinen. Sanattomana hän kyllä pysyi, mutta oli aina valmis auttamaan ja toivoi yhä — sen selvään huomasin — että suuttumukseni lopulta haihtuisi. Mutta minä pysyin vain umpimielisenä, haudoin vihaani ja säälimättä kieltäydyin vastaanottamasta hänen palveluksiansa antaen katseeni luistaa hänen ohitsensa, aivankuin hän olisi ollut pensas tai kivi.
Toisena yönä tai oikeammin varhain kolmannen päivän aamuna olimme aukealla vuorella, joten emme voineet entiseen tapaamme heti asettua syömään ja nukkumaan. Ennenkuin pääsimme turvallisempaan paikkaan, oli hämärä jo muuttunut jotenkin valoisaksi päiväksi, sillä vaikka sadetta yhä jatkui, kulkivat pilvet kuitenkin korkeammalla. Alan vilkasi kasvoihini ja näytti vähän huolestuneelta.
»Parempi olisi, jos antaisit kantamuksesi minulle», ehdotti hän jo ainakin yhdeksännen kerran siitä lähtien kuin olimme Rannoch-järven rannalla eronneet oppaastamme.
»Kyllä tämä menee, kiitoksia vain», vastasin jäätävän kylmästi.
Alan sävähti tulipunaiseksi.
»Viimeisen kerran nyt tarjosin», tiuskasi hän. »Ei minunkaan kärsivällisyyteni loppumaton ole.»
»Enhän ole sitä väittänytkään», kuului ajattelematon, häijy vastaukseni, joka olisi ollut omiaan kymmenvuotiaan poikanulikan suuhun.
Alan ei vastannut siihen halaistua sanaa, mutta hänen käytöksensä tästä lähtien oli selvänä vastauksena. Hän ei enää välittänyt koko korttijutusta, vaan heitti jälleen hattunsa takaraivolle, astui keikaillen ja vihellellen ja vilkuili minuun syrjäsilmällä suu ivallisessa hymyssä.
Kolmantena yönä oli meidän vaellettava Balquhidderin läntisen osan halki. Ilma kirkastui ja kylmeni. Huurteinen pohjoistuuli ajoi pilvet taivaalta ja sytytti tähdet kiiluen tuikkimaan. Virrat olivat luonnollisesti tulvillaan ja pitivät vuorien välissä vieläkin aika mellakkaa, mutta minä huomasin, ettei Alan enää ajatellut vedenhaltijaa, vaan oli nyt erittäin hilpeällä tuulella. Mutta minulle tuli sään muutos liian myöhään. Olin saanut maata liejussa niin kauan, että — raamatun sanojen mukaan — vaatteeni minua kammottivat. Olin näännyksiin asti väsyksissä ja kaikenlaisten tuskien ja vilutaudin murjoma. Tuulen viima tunkeutui luihin ja ytimiin, ja sen suhina kiusasi korviani. Tällaisessa kurjassa tilassa oli minun vielä kestettävä melkeinpä suoranaista kidutusta toverini puolelta. Hän puheli ahkeraan, mutta aina vain ivallisesti. Muuta nimeä kuin »Whig» ei hän minulle antanut. »Tässä on taas lätäkkö ylihypätäksesi, whig-pikkuseni!» toimesi hän, »minä tiedän kyllä, että sinä olet mainio hyppääjä!» Ja sellaisia pistopuheita sateli päälleni herkeämättä.
Tiesin kyllä, että syy oli minun eikä kenenkään muun, mutta minä olin liian kurjassa tilassa kyetäkseni sovittamaan rikokseni. Tunsin, etten enää jaksaisi laahata itseäni kovinkaan pitkälle. Pian täytyi minun viskautua maahan kuollakseni tänne kuin metsäneläin vetiseen vuoristoon, ja luuni olivat täällä valkenevat kuin minkäkin petoeläimen. Pääni taisi olla vähän sekaisin, mutta joka tapauksessa alkoi tämä ajatus minua miellyttää, ja kuolema täällä autiossa erämaassa, kesyttömien kotkien pitäessä minulle seuraa viimeisinä hetkinäni, rupesi tuntumaan kunniakkaalta. Silloin Alan katuisi, ajattelin; kuoltuani hän muistaisi kuinka suuressa kiitollisuuden velassa hän minulle oli, ja tämä muisto seuraisi häntä ainaisena kiusanhenkenä. Niin kiihotin vihaani toveriani kohtaan kuin häijy, ajattelematon ja pahasisuinen koulupoika, sen sijaan, että minun olisi pitänyt polvillani rukoilla Jumalalta armoa. Ja joka kerran kun Alan pilkkasi minua, onnittelin itseäni. »Haa!» ajattelin itsekseni, »minulla on parempi herjaus sinulle varattuna. Kun minä kuolen tänne, niin tuntunee se sinusta kuin isku vasten kasvojasi. Ah, mikä kosto! Kuinkahan silloin kadutkaan kiittämättömyyttäsi ja julmuuttasi!»