»Niin, niin!» keskeytin, »kyllä minä tiedän, että sinä kannat kuninkaan nimeä. Mutta sinun on muistettava, että oltuani nyt ylämailla, olen nähnyt hyvän joukon ihmisiä, joilla on sellainen nimi. Ja paras minkä heistä voin sanoa on, etteivät he pesusta ollenkaan pahenisi.»
»Tiedätkö, että nyt loukkaat minua?» kysyi Alan hiljaa.
»Se on hyvin ikävää —» vastasin, »sillä minä en ole vielä lopettanut, ja jos nämä sanat jo tuntuvat vastenmielisiltä, niin pelkäänpä etteivät seuraavatkaan ole sinusta hauskempia. Puolueeni täyskasvuiset miehet ovat ajaneet sinut pakoon ja pojan uhmaaminen lienee kovin huono lohdutus. Sekä Campbellit että whigit ovat sinua purreet, sinä olet heitä paennut kuin jänis. Sinun on puhuttava heistä kuin itseäsi paremmista.»
Alan seisoi liikahtamatta paikallaan ja tuuli heilutteli hänen päällystakkinsa liepeitä.
»Tämä on ikävä juttu», lausui hän viimein. »Tässä on lausuttu sanoja, joita ei voi ilman muuta sivuuttaa.»
»Enhän minä ole sitä pyytänytkään», lausuin. »Minä olen yhtä valmis kuin sinäkin.»
»Valmisko?» huudahti hän.
»Aivan niin», vastasin. »Minä en olekaan sellainen kiivastelija ja kerskuri kuin muuan, jonka nimen voisin ilmoittaa. Käy päälle!» Ja paljastaen miekkani asetuin puolustusasemaan, kuten Alan itse oli minua opettanut.
»David!» huudahti hän. »Oletko hullu? Minä en voi paljastaa miekkaani sinua vastaan, David. Sehän olisi selvä murha.»
»Sitä kai tarkoititkin loukatessasi minua», vastasin.