»Hyvin puhuttu, Mr Macgregor», vastasi Alan, »ja tästä kaikesta huolimatta» (hän pani näille sanoilleen painoa), »peräytän minä syytökseni. Minä vetoon Duncaniin.»
»Ei teidän tarvitsisi kehenkään vedota», lausui Robin. »Itse te voitte ratkaista asian monta vertaa paremmin kuin yksikään Balquhidderin Maclareneista, sillä päivän selvää on, että te olette Stewartiksi tavattoman etevä soittoniekka. Ojentakaapa säkkipillit minulle!»
Alan noudatti pyyntöä ja Robin alkoi jäljitellä muutamia Alanin variatsioneista. Huomasi selvään että hänellä oli erinomainen muisti.
»Kyllä teissä tuntuu soittajan vikaa olevan», tuumi Alan nyrpeänä.
»Päättäkää nyt itse Mr Stewart», lausui Robin, ja ottaen muunnelmat alusta alkaen, hän väritti ne läpeensä niin uudella tavalla, niin taitavasti ja tuntehikkaasti, niin vilkasta mielikuvitusta ja tavatonta sormien näppäryyttä todistavalla tavalla, että minä jouduin kokonaan ymmälle sitä kuullessani.
Alan istui paikallaan naama hehkuvan punaisena ja kynsiään pureskellen aivan kuin mies, jota on perinpohjin nolattu.
»Riittää!» huudahti hän. »Te osaatte puhaltaa säkkipilliä — nauttikaa nyt täysin määrin voitostanne!» Ja hän yritti nousemaan.
Mutta Robin pyysi käden liikkeellä hiljaisuutta, ja alkoi soittaa muuatta alussa harvatahtista sotamarssia. Kappale oli jo itsessään hieno ja se esitettiin arvokkaasti, mutta sitäpaitsi se oli Appinin Stewartien ja erittäinkin Alanin suosikki. Tuskin olivat ensimäiset säveleet siitä kajahtaneet, kun jo ilme Alanin kasvoilla muuttui. Tahdin kiihtyessä hän näytti istuvan kuin tulisilla hiilillä, ja paljon ennen kuin kappale oli lopussa, oli jo viimeinenkin vihan väre hänen kasvoiltaan haihtunut ja hän näytti olevan kokonaan soiton hurmaama.
»Robin Oig», lausui hän kappaleen loputtua, »te olette suuri soittoniekka. Minä en ole kelvollinen soittamaan edes samassa kuningaskunnassakaan kuin te. Voi minua! Teillä on kannuksissanne enemmän soitannollisuutta kuin minulla päässäni! Mutta vaikka vieläkin olen sitä mieltä, että minä miekalla voisin otaksuttavasti näyttää teille toisenlaista musiikkia, varoitan teitä siitä jo edeltäpäin — siitä ei hyvä seuraisi. Luontoni ei sallisi hakata kappaleiksi miestä, joka soittaa säkkipilliä niin taitavasti kuin te.»
Siihen loppui se riita. Läpi koko yön kierteli »puuro»-malja ja säkkipillit kulkivat kädestä käteen, ja oli jo selvä päivä, ennenkuin Robinille johtui poislähtö mieleen.