»Niin luulen», vastasin.
»Kyllä sinussa, David, ei ole kekseliäisyyttä ja vielä vähemmin uskoa. Mutta annahan, kun minä panen älyni liikkeelle, ja jos en saa venhettä pyydetyksi, lainatuksi enkä edes varastetuksikaan, niin minä teen sellaisen kapineen.»
»Luulenpa ymmärtäväni mitä tarkoitat», vastasin, »Mutta kuulehan vielä: jos käytät siltaa ylipäästäksesi, ei se kielittele mitään, mutta jos kuljemme lahden yli, joutuu venhe sopimattomalle puolen sitä — jonkun on se täytynyt kuljettaa sinne — pannaan toimeen tut…»
»No mutta mies kulta», keskeytti Alan, »jos venheen teen, niin teen miehenkin, joka vie sen takaisin! Ja nyt elä enää vaivaa minua lörpötyksilläsi, vaan marssi päälle — siihen olet näet tottunut — ja anna Alanin pitää huolta itsestäsi.»
Yötä myöten samosimme sitten jokilaakson pohjoispuolen halki, pitkin korkeiden Ochil-vuorien juurta ja kiersimme matkamme varrelle sattuvat Alloan, Clackmannanin ja Culrossin. Noin kymmenen aikaan aamulla saavuimme nälkäisinä ja väsyneinä Limekilnsin pieneen kylään. Tämä kylä on lähellä rantaa, vastapäätä Queensferryn kaupunkia. Savuja näkyi joka haaralta kohoavan ilmaan. Vainioilla leikattiin parhaillaan eloa, pari laivaa kellui Hopella ankkurissa ja venheitä lipui edestakaisin sen pinnalla. Eteeni leviävä taulu oli siis kaikin puolin miellyttävä, enkä voinut mielestäni kylliksi ahmia silmilläni noita hauskannäköisiä, viheriöiviä, viljeltyjä kumpuja ja noita toimeliaita, maalla ja merellä hääriviä ihmisiä.
Mutta lahden etelärannalla oli Mr Rankeillorin talo, jossa rikkaus minua epäilemättä odotti ja minä olin pohjoisella rannalla, puettuna kehnoon, vieraskuosiseen pukuun, kolme hopeashillinkiä, jäännös koko omaisuudestani, taskussani, lainsuojaton mies ainoana seuranani, ja lopuksi oli omasta päästäni luvattu palkinto.
»Mikä kohtalon oikku, Alan», huudahdin. »Lahden tuolla puolen odottaa minua kaikki, mitä itselleen voi toivoa, ja linnut kulkevat yli, venheet kulkevat yli — kaikki, millä vain on halu, voi kulkea yli, minä vain en! Oi, toveri, siitä on sydän pakahtua!»
Limekilnsissä astuimme muutamaan pieneen ravintolaan, ja ostimme sieltä vähän leipää ja juustoa hyvännäköiseltä tarjoilijattarelta. Ostoksemme panimme kääröön aikoen syödä ne rannalla pienessä metsikössä, jonka huomasimme noin kolmannespeninkulman päässä. Kävellessämme katselin herkeämättä lahden toiselle puolen ja huokailin itsekseni. Alan asteli mietteisiinsä vaipuneena. Äkkiä hän pysähtyi.
»Huomasitko tyttöä, jolta nämä ostimme?» kysyi hän viitaten leipään ja juustoon.
»Kyllä», vastasin. »Hän oli kaunis tyttö.»