En kuolemaksenikaan uskaltanut puhutella yhtään noista kunnianarvoisista porvareista. Minä häpesin sellaiseen likaiseen ryysykasaan puettuna lausua heille sanaakaan. Arvelin, että jos olisin kysynyt Mr Rankeillorin laisen miehen taloa, he olisivat nauraneet minulle vasten naamaa. Niin harhailin katua ylös ja alas kuin isännästään eksynyt koira. Tunsin itseni vieraaksi ja vähän väliä valtasi minut synkkä epätoivo. Päivä oli jo kulunut pitkälle, saattoi olla noin kello yhdeksän tienoissa aamulla, kun harhailuuni väsyneenä olin viimein pysähtynyt maanpuolelle kaupunkia muutaman muhkean rakennuksen edustalle. Talossa oli kauniit, kirkkaat lasi-ikkunat, kukkaiskimppuja näkyi ikkunalaudoilla, seinät olivat uudenaikaisesti karkeiksi hakatut, ja ajokoira istui haukotellen portailla kuin kotonaan ainakin. Katselin siinä parhaillaan kadehtien tuota järjetöntä luontokappaletta, kun ovi aukeni ja viisaannäköinen, punakka, hyvänsävyisen ja mahtavannäköinen mies vahvasti jauhotettu tekotukka päässä ja silmälasit nenällä astui ulos. Ulkoasuni oli sellainen, ettei kukaan luonut silmiään minuun pyörähtämättä heti uudelleen minua tarkastelemaan, ja tähän kunnonmieheen teki kurja olentoni sellaisen vaikutuksen, että hän tuli suoraa päätä luokseni ja kysyi, mikä olin miehiäni.
Sanoin hänelle olevani Queensferryssä asioilla, ja rohkaisten mieleni pyysin häntä ohjaamaan minut Mr Rankeillorin asunnolle.
»Se talo on juuri tämä, josta minä tulin ulos», vastasi hän, »ja ihmeen vuoksi olen minä juuri Mr Rankeillor.»
»Silloin, sir», lausuin, »pyytäisin päästä puheillenne.»
»En tiedä nimeänne», huomautti hän, »enkä vielä tunne kasvojannekaan.»
»Nimeni on David Balfour», lausuin.
»David Balfour?» huudahti hän hämmästyneenä. »Ja mistä tulette, Mr David
Balfour?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini.
»Minä tulen monesta kummallisesta paikasta, sir», vastasin, »mutta luullakseni olisi parasta selittää asia tarkemmin vähän turvallisemmassa paikassa kuin tässä.»
Hän näytti epäilevän hetken aikaa, puristaen huultaan sormillaan ja silmäillen vuoroin minuun vuoroin katuun.
»Aivan niin, se on epäilemättä parasta», lausui hän lopulta ja vei minut sisään. Siellä hän huusi jollekin, jota en nähnyt, ettei häntä saa koko aamuna häiritä, ja vei sitten minut muutamaan pieneen kamariin, jossa kirjoja ja asiapapereita oli kaikkialla suloisimmassa sekasorrossa. Hän istuutui ja pyysi minuakin tekemään samoin, vaikka hän mielestäni katsoikin vähän surkuttelevasti ensin puhtaaseen tuoliinsa ja sitten lokaisiin ryysyihini. »Ja nyt», lausui hän, »jos teillä on jotain asiaa, niin pyydän teitä välttämään pitkiä puheita ja käymään heti käsiksi ytimeen. *Nec gemino bellum Trojanum orditur ab ovo*[1] — ymmärrättekö sitä?» kysyi hän katsoen terävästi silmiini.