»Hyvästi», sanoin minä, puristin kiireesti kättä ja läksin laskeumaan kummulta alas.
Ei kumpikaan meistä katsonut toistaan silmiin, enkä minä, niin kauan kuin hän olisi ollut näkyvissäni, kertaakaan vilkaissut taakseni ystävääni, jonka nyt jätin. Mutta kulkiessani omaa tietäni kaupunkia kohti tunsin itseni niin hyljätyksi ja avuttomaksi, että mieleni teki istuutumaan ojan reunalle ja itkemään ja parkumaan kuin pikku lapsi.
Päivä oli jo melkein puolissa kuin West Kirkin ja Grassmarketin ohi saavuin kaupunkiin ja tulin pääkaduille. Rakennusten tavaton korkeus, niissä kun oli kymmenen- ja viisitoistakerroksisiakin, ahtaat kaarikattoiset sisäänkäytävät, joista lakkaamatta tulvi kävelijöitä, kauppatavarat ikkunoissa, melu ja alituinen liike, ilkeä löyhkä ja hienot puvut, sadat pikku seikat, joita ei kannata luetella, vaikuttivat minuun niin lamauttavan hämmästyttävästi, että annoin tahdottomana ihmisvirran kuljetella itseäni edestakaisin. Ajatuksissani oli lakkaamatta Alan »Levähtäjän Kiitoksen» luona, ja koko ajan — vaikka olisi luullut minun tunteneen vain mielihyvää tätä komeutta ja näitä uutuuksia nähdessäni — tunsin sydämessäni kalvavaa tuskaa, ikäänkuin olisin katunut jotain tekemääni vääryyttä.
Kohtalon käsi ohjasi minut harhaillessani British Linen Company pankin ovelle.