»Minä käyn noutamassa avaimen», lausuin ja astuin ulos kannelle.
Sumu oli yhtä sakea kuin ennenkin, mutta laineet olivat hävinneet melkein jäljettömiin. Priki oli pantu ankkuriin, kun ei enää tiedetty missä oltiinkaan, eikä heikko tuuli ollut matkan suunnalle suotuisa. Jotkut miehistä tarkastelivat vielä merta, mutta kapteeni ja molemmat perämiehet seisoivat innokkaasti keskustellen keskellä laivaa. Heti pälkähti päähäni ettei heillä ollut hyvä mielessä, ja jo ensimäiset sanat, jotka kuulin lähestyessäni hiljaa heitä, vahvistivat luuloni.
Ikään kuin olisi äkkiä keksinyt jonkun mainion tuuman huudahti näet Mr
Riach:
»Emmeköhän saisi häntä viekotelluksi ulos kansihytistä!»
»Parempi on», vastasi Hoseason, »että hän pysyy vain siellä. Hänellä ei ole siellä tilaa käyttää miekkaansa.»
»Se on totta», sanoi Riach; »mutta hänen kiinniottaminen ei ole leikin tekoa.»
»Joutavia», lausui Hoseason. »Voimmehan mennä häntä puhuttelemaan, asettua toinen toiselle puolen häntä ja ottaa kiinni häneltä molemmat kädet. Ja jos se ei onnistu, hyökätään sisään molemmista ovista ja nujerretaan hänet allemme, ennenkuin hän ehtii paljastaa miekkaansa.»
Tämän kuultuani rupesin pelkäämään ja vihaamaan noita kavaloita, ahnaita ja verenhimoisia miehiä, joiden seurassa purjehdin. Ensin aioin juosta tieheni, mutta tulin sitten rohkeammaksi ja sanoin:
»Kapteeni, vieras haluaa ryyppyä ja pullo on tyhjä. Tahdotteko antaa minulle avaimen?»
Kaikki kolme säpsähtivät ja kääntyivät minuun päin.