Yö oli siis jotenkin suotuisa purjehtimiseen, ja minä aloin jo ihmetellä, mikä kapteenia mahtoi vaivata, kun hän, laivan kohotessa erään korkean hyökylaineen päälle, viittasi kädellään ja käski meitä katsomaan. Kaukana alahangan puolella näimme kuun valossa välkkyvän veden kohoavan yhtäkkiä ilmaan kuin suihkulähteestä ja heti sen jälkeen kuulimme hiljaista pauhinaa.
»Tiedättekö mitä tuo on?» kysyi kapteeni synkästi.
»Siellä murtuvat laineet salakareja vastaan», vastasi Alan. »Mutta nythän te tiedätte missä ne ovat ja muutahan teidän ei tarvitsekaan tietää.»
»Niin kyllä», lausui Hoseason, »jos se olisi ainoa.»
Ja ikäänkuin hänen sanojensa vahvistukseksi kohosi samassa kauempaa etelässä toinen vesipatsas ilmaan.
»Kas tuolla!» huudahti kapteeni. »Näettehän itsekin. Jos minä olisin tiennyt näistä salakareista, jos minulla olisi ollut merikartta, tahi jos Mr Shuan olisi jäänyt eloon, en kolmestakymmenestä guineasta, ei, en edes kolmestasadastakaan olisi tuonut prikiäni tällaiseen louhikkoon! Mutta te, sir, jonka piti meitä ohjata, eikö teillä ole sanaakaan sanottavana?»
»Minä tuumailen tässä», vastasi Alan, »että nämä mahtavat olla noita niin sanottuja Torran Rockseja[1].»
[1] Torran Rocks = Tyrskyvät kalliot. Suom. muist.
»Onko niitä paljonkin?» kysäsi kapteeni.
»Minä en kyllä ole mikään luotsi», vastasi Alan, »mutta muistaakseni on niitä kymmenen peninkulmaa.»