»Kuinkas tuulen, joka puhalsi siellä missä sen humina kuului?» vastasi Henderland. »Hän on täällä eikä ole täällä, tänään hän on täällä, mutta huomenna poissa: oikea metsäkissa. Vaikka hän nyt tuosta ohdakepensaasta tarkastelisi meitä, en sitä ollenkaan ihmettelisi. Eihän teillä ole nuuskaa, vai kuinka?»
Vastasin ettei minulla ollut ja huomautin että hän oli jo ennenkin minulta samaa asiaa kysynyt.
»Kuka tiesi», sanoi hän, »mutta minusta on kummallista, ettei teillä sitä ole. No niin; tuo Alan Breck on rohkea, häikäilemätön mies, Jamesin oikea käsi. Hänet on jo tuomittu kuolemaan, mutta hän ei säikähdä mitään, ja vaikka vainooja olisi jo hänen selässään kiinni, saisi hän kuitenkin työnnetyksi tikarin sen rintaan.»
»Eipä ole kertomuksenne hauskimpia, Mr Henderland», virkoin minä. »Jos kummallakin puolen on vain vihaa ja vainoa, niin en halua kuulla enempää.»
»Eipä niinkään», vastasi Mr Henderland. »Heissä on rakkauttakin ja itsensäkieltämistä, joka saa teidän ja minun laiset häpeämään. Heissä on jotain hienotunteisuutta, jos ei juuri kristillistä, niin ainakin inhimillistä hienotunteisuutta. Myöskin Alan Breck on, sen mukaan kuin olen kuullut, kunnioitusta ansaitseva mies. Kirkkomme palveluksessa on moni mies, Mr Balfour, jota maailma pitää kunniassa, mutta joka saattaa olla monta vertaa huonompi mies kuin tuo harhaan joutunut ihmisveren vuodattaja. Oli miten oli, meidän pitäisi vain ottaa heistä oppia. — Tuumitte kai nyt, että minä olen liian kauan oleskellut ylämaalla?» lisäsi hän katsoen hymyillen minuun.
Vastasin, etten niin ajatellut, ja että itsekin olin ylämaalaisissa huomannut paljon ihmettelyn arvoista, ja olihan sitäpaitsi itse Mr Campbellkin ylämaalainen.
»Se on totta», vastasi hän. »Se on puhdasta verta.»
»No, mitenkäs kuninkaan tilanhoitajan laita on?» kysyin.
»Colin Campbellinko?» vastasi Henderland. »Hän on pistänyt päänsä mehiläispesään.»
»Hänhän kuuluu väkipakolla ajavan arentilaiset tiloiltaan pois?»