Sekä siinä istuessamme että myöhemmin matkalla. Aucharniin kertoi kumpikin meistä seikkailunsa. Alanin vaiheista kerron tässä nyt sen, mikä niistä on huvittavaa tai tarpeellista.
Heti kun hyökylaine oli ohi, oli hän juossut laivan laidalle ja nähnyt minun vuorotellen ilmestyvän ja häviävän aallokossa. Viimein hän oli vilaukselta nähnyt minun pitävän kiinni raakapuusta. Se oli saanut hänet toivomaan, että minä sittekin pääsisin mahdollisesti maalle, ja antamaan nuo ohjeet ja käskyt, jotka olivat tuoneet minut — syntieni tähden — tänne onnettomaan Appiniin.
Sillä välin olivat prikillä olijat saaneet ruuhen vesille, ja pari kolme heistä istui jo siinä, kun tuli toinen, edellistä suurempi hyökylaine, joka kohotti prikin ylös karilta. Jos priki ei olisi tarttunut muutamaan salakarin ulkonevaan osaan, olisi laine sortanut sen meren pohjaan. Ensi kerran karille ajaessaan laiva oli tarttunut kiinni keulastaan, joten perä oli alimpana. Mutta nyt oli perä kohonnut ilmaan ja keula työntäynyt veden alle, jolloin vesi alkoi syöksyä kanssiin.
Jo sen kertominenkin mitä sitten seurasi, karkoitti veren Alanin kasvoilta. Kanssissa makasi näet lavitsoillaan mihinkään kykenemättöminä vielä kaksi miestä, ja nämä, nähdessään veden virtaavan sisään ja luullen laivan uppoavan, alkoivat parkua niin sydäntäsärkevästi, että kaikki kannella olijat työntyivät yksi toisensa jälkeen ruuheen ja tarttuivat airoihin. Ei ollut vielä kahtakaansataa metriä laivan ja ruuhen väliä, kun kolmas vesivuori tuli. Se kohotti prikin kepeästi karin yli. Hetkeksi pullistuivat vielä sen purjerepaleet ja se näytti niiden ajamana liikkuvan eteenpäin, mutta vajosi hitaasti koko ajan. Priki painui yhä syvempään aivankuin näkymätön voima olisi vetänyt sitä alaspäin, ja viimein peittivät laineet priki »Covenantin» Dysartista.
Rannalle soutaessa ei kukaan virkkanut sanaakaan, sillä kaikki olivat hukkuvien huutojen synnyttämästä kauhusta huumauksissa. Mutta tuskin he olivat astuneet maalle, kun Hoseason heräsi aivan kuin unesta ja pyysi heitä ottamaan Alanin kiinni. Miehillä ei kuitenkaan ollut siihen halua ja he vetäytyivät ulommaksi, mutta Hoseason käyttäytyi kuin verivihollinen ja kirkui miehille, että Alan oli yksin, että hänellä oli suuri summa rahaa, että juuri hän oli syynä prikin haaksirikkoon ja toverien hukkumiseen, ja että tässä oli nyt sekä kosto että ansio samalla kertaa tarjona. Heitä oli seitsemän yhtä vastaan, eikä tässä osassa rantaa ollut minkäänlaista kallionseinää, jota vasten Alan olisi voinut selkänsä nojata. Merimiehet alkoivat jo hajaantua ja hiipiä hänen taakseen.
»Silloin» kertoi Alan, »se punatukkainen pieni mies — en muista hänen nimeänsä.»
»Riach.»
»Niin juuri, Riach! Hän tuli avukseni ja kysyi miehiltä, eivätkö he ollenkaan pelänneet rangaistusta, ja sanoi: 'Kävi miten kävi, minä asetun ylämaalaisen selkäsuojaksi.' »Hän ei ole mikään huono mies, tuo pieni, punatukkainen mies», jatkoi Alan. »Hänessä on vähän kunniallisuudenkin kipinää!»
»On kyllä», sanoin. »Hän oli tavallaan ystävällinen minuakin kohtaan.»
»Niin hän oli Alaniakin kohtaan», Alan virkkoi, »ja totta puhuen, minusta oli hänen menettelynsä erittäin hyvä. Mutta huomaa, David, että prikin haaksirikko ja miesparkojen huudot olivat vielä hänellä tuoreessa muistissa, ja luullakseni oli juuri se syynä hänen käytökseensä.»