Rauhoitettuamme siten pihalla puuhaajien mielet, laskeuduimme alas kummulta. Pihaportilla oli meitä vastassa suurikasvuinen, kaunis ja yli viisikymmentä vuotta vanha mies, joka lausui jotain Alanille geelinmurteella.
»James Stewart», sanoi Alan, »pyydän sinua puhumaan skotinkieltä. Minulla on täällä mukanani eräs nuori mies, joka ei ymmärrä geelinmurretta. Tässä hän on», lisäsi hän pistäen kätensä kainalooni, »eräs nuori kunnonmies alamaalta, tilanomistaja sitäpaitsi, mutta luullakseni on hänelle parasta, ettemme hänen nimeään mainitse.»
Glensin James kääntyi hetkeksi minuun päin ja tervehti minua erittäin kohteliaasti. Seuraavassa tuokiossa hän jo puheli Alanin kanssa.
»Tämä oli kamala tapaus; siitä on ikävyyksiä tälle seudulle», lausui hän käsiään väännellen.
»Mitä vielä!» vastasi Alan. »Sinun täytyy ottaa asian hyvätkin puolet lukuun. Muista, että Colin Roy on kuollut!»
»Mutta, totta puhuen», lausui James, »toivoisin minä hänen jälleen elävän! Helppoa on kerskailla edeltäpäin, mutta nyt se on tehty; ja kuka saa siitä syyn niskoilleen? Murha tapahtui Appinin alueella — muista se, Alan, Appin saa siitä vastata, ja minä olen perheellinen mies.»
Keskustelun aikana katselin minä palvelijoita. Toiset seisoivat tikapuilla ja kaivelivat rakennusten katto-olkia, joista he vetivät esiin pyssyjä, miekkoja ja muita sota-aseita, toiset kantoivat niitä pois. Kauempaa notkosta kuuluvista kuokkien iskuista päätin että he kaivoivat aseet maahan. Vaikka he kaikki olivatkin niin touhuissaan, ei heidän työssään ollut minkäänlaista järjestystä. Useampia miehiä töytäsi aina samaa pyssyä kantamaan ja tyrkki toisiaan palavilla soihduillaan. Tuontuostakin keskeytti James puhelunsa Alanin kanssa antaakseen käskyjä, joita ei kuitenkaan kukaan noudattanut. Soihtujen valossa kuvastui kaikkien kasvoilta kiire ja kauhistus, ja vaikka kukaan ei puhunut muuten kuin kuiskaamalla, kuului heidän puhelunsa sekä hätääntyneeltä että vihaiselta.
Muuan tyttönen tuli nyt ulos huoneesta kantaen jotain kääröä tai myttyjä. Usein on minua jälestäpäin naurattanut, muistaessani kuinka Alanin huomio heräsi heti kun hän näki tytön.
»Mitäs tyttösellä on mytyssään?» kysäsi hän.
»Olemme juuri laittamassa taloa järjestykseen, Alan», vastasi James pelokkaalla ja vähän liehakoivalla tavallaan. »He tulevat nuuskimaan jokaisen nurkan Appinissa, ja meillä täytyy olla kaikki paikat paikoillaan. Parhaillaan hautaamme pyssyjä ja miekkoja sammalikkoon; ja tuo on luullakseni sinun ranskalainen pukusi. Meidän täytyy kai haudata sekin.»