»*Yksityinen*. Lupa avata ainoastaan J. G. Uttersonilla persoonallisesti ja yksinään, sekä hävitetään lukematta siinä tapauksessa, että hän kuolee ennen minua.» Niin kuului kotelokirjotus, ja juristia pelotti nähdä sisältöä. »Olen haudannut vanhan ystävän tänään», ajatteli hän. »Onkohan tämä kirje ryöstävä minulta vielä yhden?»
Vihdoin hän häpesi pelkuruuttaan ja mursi sinetin. Kotelo sisälsi vain toisen, samoin sinetillä suljetun kirjeen, jonka kuorella oli kirjotus: »Avataan vasta Henry Jekyllin kuoleman taikka katoamisen jälkeen.»
Utterson tuskin uskoi silmiänsä. Niin, tässä oli todellakin kirjotettuna katoamisen; vielä kerran, samoin kuin mielettömässä testamentissa, jonka hän oli aikoja sitten antanut takaisin tekijälleen; vielä kerran oli Henry Jekyllin nimi asetettu jonkun katoamis-ajatuksen yhteyteen. Mutta testamenttiin oli tämä sana todistettavasti pujahtanut Hyde-roiston vaikutuksesta tarkotuksella, joka oli liiankin selvä ja pöyristyttävä. Tässä, Lanyonin käden kirjottamana — mitähän se merkitsi tässä? — Utterson oli vähällä antautua kiusaukseen, kiellosta huolimatta, jo nyt avata kirje ja ottaa selvä salaisuudesta. Mutta kunniantunne ja ajatus kuolleen ystävän luottamuksesta tulivat hänelle avuksi, ja tästä hetkestä pysyi kirje koskemattomana hänen yksityisen kirjoituspöytänsä vaahteralaatikossa.
Uteliaisuutta vastaan taisteleminen ei ole samaa kuin sen voittaminen, ja saattanee epäillä, tokko Utterson siitä päivästä lähtien tunsi samaa elossa olevan nuoruudenystävän seuran kaipausta kuin siihen asti. Hän ajatteli häntä ystävällisesti, mutta siitä huolimatta sekottui hänen ajatukseensa levottomuutta ja tuskaa. Hän kävi hänen luonansa, mutta ei käy kieltäminen, että hän usein tunsi jonkinlaista helpotusta, kun häneltä pääsy kiellettiin. Sisimmässä sydämessään huvitti häntä kenties paremmin muutamien sanojen vaihtaminen Poolen kanssa eteishuoneen ovella, kaikkien kaupungin vilkkaiden äänten ja raittiin ilman ympäröimänä, kuin tähän vapaaehtoiseen vankilaan astuminen ja istuminen vastatusten tuon läpitunkemattoman erakon kanssa, joka oli sulkeutunut sinne sisälle.
Poolella ei juuri ollut hyviä uutisia ilmotettavana. Tohtori, sanoi hän, oli enimmät ajat sulkeutuneena laboratorion takana olevaan työhuoneeseen, jossa hän välistä vietti yönsäkin. Hän näytti hyvin masentuneelta, hän oli hyvin hiljaa, luki tuskin milloinkaan — näytti siltä, kuin hänen mielessään kytisi jotakin. Utterson kyllästyi vihdoin kuulemaan tätä yhtä ja samaa alituiseen, niin että hän vähitellen lakkasi tohtorin asunnolla käymästä.
Ikkunassa.
Eräänä sunnuntaina, kun Utterson oli tavallisella kävelyllään mr
Enfieldin kanssa, sattuivat he taas kulkemaan tuota pientä syrjäkatua.
Tultuaan tuon salaoven kohdalle pysähtyivät he katselemaan sitä.
»Niin», sanoi Enfield, »näytös on siis toki loppuun näytelty. Hydeä emme kai tule enää koskaan näkemään.»
»Sitä toivon minäkin», vastasi Utterson. »Olenko kertonut sinulle, että minä todellakin tapasin hänet sittemmin ja että sain kokea samanlaista vastenmielisyyden tunnetta häntä kohtaan kuin sinäkin?»
»Häntä on mahdoton nähdä tuntematta vastenmielisyyttä», vastasi Enfield. »No niin — miten tomppelina lienetkään pitänyt minua, kun en tiennyt, että tämä oli takatie tohtori Jekyllin asuntoon. — Muuten oli osittain sinun syysi, että minä koskaan tulin sen tietämään.»