ALFRED (Enenevällä kiivaudella). Kaunista! Juhlallista! Näet, että voisit ilahduttaa minua sanomalla nämä sanat, mutta et tee sitä! Vaatimukseni olkoon hulluus, se on kumminkin minun toivomukseni, etkä sinä sitä täytä! Olkoon se minun puoleltani itsepintaisuutta, että vaadin sinut kertaamaan nuo sanat, niin on perään antaminen kuitenkin rakkauden velvollisuus … mutta sitä et tee!… Olen pyytänyt, vaatinut, käyttänyt kaikkia mahdollisia järjen perusteluita; mutta sinä kiellät yhtä uppiniskaisesti… Oo, elä milloinkaan enää sano, että rakastat minua!
(Kävelee liikutettuna edestakaisin).
EMMA (Nojautuen vasemmanpuoleiseen pöytään). Kutsut minua uppiniskaiseksi … millä oikeudella? Myönnät minun olevan hassun sanoessani nuo yksinkertaiset sanat, ja kuitenkin vaadit sinä sen… Onko se rakkautta? Näet, että pyyntösi minua loukkaa, vaivaa minua, (muuntaa vähitellen ankaran äänensä yhä viehkeämmäksi ja rupeaa lopulta itkemään) että se tekee minut ratki rauhattomaksi … mutta se ei sinua lauhduta, olet yhtä itsepintainen. Kysyn nyt, kuka on itsepintaisempi? Kenen vika? Kenessä rakkauden puutetta?
Viides kohtaus.
Entiset. Heikki.
HEIKKI (Ilmoittaa). Herrasväki tulee!
ALFRED (Hiljaa Emmalle, levottomuudella). Pyyhi kyyneleesi? Mitä he tulevat sinusta ajattelemaan?
EMMA (Käy lattian yli toiselle puolelle). Minusta ajatelkoot, mitä tahtovat… Olen syytön!
ALFRED. Muista velvollisuutesi talon rouvana! Vieraille on näyttäminen iloisia kasvoja.
(Emma pyyhkii silmänsä ja menee sisääntulevia
vanhempiansa vastaan.)