Romain Rolland (esipuhe)
Beethoven
Liitteitä
Heiligstadt-testamentti
Kirjeitä
Beethovenin ajatuksia
Musiikista
Arvostelusta
Kirjallisuutta:
I. Beethovenin kirjeet
II. Beethovenin elämä
III. Beethovenin teokset
IV. Beethovenin muotokuvat
Viitteet
Wienin maistraatille 1 p:nä helmik. 1819
Ilma on raskas ympärillämme. Vanha Eurooppa veltostuu painostavassa ja pilaantuneessa ilmakehässä. Arkipäiväinen materialismi painaa tukehduttavana ajatusta ja kahlehtii sekä hallitusten että yksilöiden toimintavoiman. Maailma tukehtuu varovaisessa ja alhaisessa itsekkäisyydessään. Ihmiskunta on menehtymäisillään. — Avatkaamme ikkunat. Antakaamme raikkaan tuulenhenkäyksen vapaasti puhaltaa. Hengittäkäämme keuhkoihimme sitä puhdasta ilmaa, joka inhimillisyyden suuria sankareita ympäröi.
Elämä on kova. Se on alituista taistelua niille, jotka eivät tahdo alistua yleisen sielullisen keskitason alaiseksi, ja useimmiten surullista taistelua, karua, menestyksetöntä, taistelua yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa. Köyhyyden ja vaikeiden taloudellisten huolten ahdistamina, pakoitettuina tekemään nöyryyttävää ja hengetöntä ansiotyötä, jossa voimat hyödyttömästi kuluvat, ilman toivoa, ilman pienintäkään ilonpilkahdusta, taistelevat useimmat toisistaan eristettyinä, voimatta edes saada sitä lohdutusta, että voisivat ojentaa kätensä onnettomuusveljilleen, jotka eivät heitä tunne ja joita he eivät tunne. Heidän täytyy luottaa vain omaan itseensä, ja on hetkiä, jolloin voimakkaimmatkin sortuvat taakkansa alla. He huutavat apua, ystävää.
Juuri voidakseni olla näille onnettomille joksikin avuksi tahdon esittää heidän katseltavakseen ystäviä, inhimillisyyden sankareita, suuria sieluja, jotka ovat kärsineet hyvän puolesta. Näiden Kuuluisien miesten elämäkertojen[1] tarkoituksena ei ole kiihoittaa kunnianhimoisten ylpeyttä; ne ovat aijotut onnettomille. Ja kuka ei niihin kuuluisi, pohjaltaan? Antakaamme niille, jotka kärsivät, pyhän kärsimyksen balsamia! Me emme seiso yksinämme tässä taistelussa. Maailman yötä valaisevat jumalalliset valot. Vieläpä meidän päivinämme, aivan lähellämme, olemme äskettäin nähneet kaksi kirkkainta valonsädettä loistavan, oikeuden ja vapauden puhtaan soihdun: eversti Picquartin ja buurikansan. Joskaan he eivät ole onnistuneet karkoittamaan sankkaa pimeyttä, ovat he kuitenkin äkillisen salamanleimauksen tavoin näyttäneet meille tien. Käykäämme heidän jälkiään, seuratkaamme kaikkia niitä, jotka ovat kamppailleet kuten he, yksinäisinä, siroteltuina sinne tänne kaikkiin maihin ja kaikkiin vuosisatoihin. Murtakaamme ajan raja-aidat. Herättäkäämme jälleen eloon sankarien heimo.
Sankareiksi en kutsu niitä, jotka ovat voittaneet ajatuksen tai ruumiillisen voiman avulla. Sankareiksi nimitän vain niitä, jotka ovat olleet suuria sydämeltään. Kuten sanoi yksi suurimpia heidän joukostaan, sama, jonka elämänvaiheet tulemme tässä kertomaan: "En tunnusta muuta ylemmyyden merkkiä kuin hyvyyden". Ilman suurta luonnetta ei ole olemassa suurta miestä, ei myöskään suurta taiteilijaa tai edes suurten tekojen miestä; on vain vääriä jumalia alhaisia joukkoja varten: aika hävittää ne kaikki. Ulkonainen menestys merkitsee vähän. Tulee olla suuri, ei näyttää siltä.
Niiden miesten elämä, joiden vaiheita tässä koetamme kuvata, oli melkein aina yhtämittaista, pitkää kärsimystä. Joko oli traagillinen kohtalo tahtonut muovailla heidän sielunsa ruumiillisten ja henkisten kärsimysten, hädän ja sairauden alasimella, tai oli heidän elämänsä tuhoutunut ja heidän sydämensä särkynyt heidän nähdessään niitä lukemattomia kärsimyksiä ja nöyryytyksiä, joilla heidän veljiään oli kidutettu — aina ovat koettelemukset olleet heidän jokapäiväisenä leipänään, ja joskin he tulivat suuriksi sielunvoimansa avulla, tulivat he siksi myöskin onnettomuuden kautta. Älkööt siis ne, jotka ovat onnettomia, liiaksi valittako kohtaloaan: ihmiskunnan parhaimmat ovat heidän mukanaan. Ammentakaamme voimaa heidän uskalluksestaan, ja jos tunnemme itsemme liian heikoiksi, kallistakaamme päämme hetkiseksi heidän lempeään helmaansa. He tulevat lohduttamaan meitä. Näistä pyhitetyistä sieluista virtaa luoksemme vuolaana jokena tyyntä voimaa ja ylevää hyvyyttä. Meidän ei tarvitse edes tutkia heidän teoksiaan eikä kuunnella heidän ääntään, me luemme heidän silmistään, heidän elämänsä vaiheista, että elämä ei koskaan ole suurempi, ei koskaan hedelmällisempi — ja onnellisempi — kuin kärsimysten sitä kirkastaessa.
* * * * *
Ensimäiselle sijalle tässä sankarijoukossa asettakaamme voimakas ja puhdas Beethoven. Hän toivoi itse, kärsimystensä keskellä, että hänen esimerkkinsä voisi auttaa toisia kurjuuden raskauttamia ja että joku onneton saisi lohdutusta nähdessään toisen onnettoman, joka kaikista luonnon esteistä huolimatta oli tehnyt kaikkensa tullakseen ihmiseksi, joka olisi tämän nimen arvoinen. Kun hän vuosikausien taisteluiden ja yli-inhimillisten ponnistusten kautta oli onnistunut voittamaan tuskansa ja täyttämään elämäntehtävänsä, joka, kuten hän sanoi, tarkoitti puhaltaa hiukan rohkeutta poloiseen ihmiskuntaan, lausui hän, tämä voitokas Prometeus, eräälle ystävälleen, joka huusi avuksi Jumalaa: "Oi ihminen, auta itse itseäsi!"
Haltioittakoot nämä ylpeät sanat meitä. Herättäkäämme hänen esimerkkinsä kannustamina jälleen henkiin ihmisen usko elämään ja ihmiseen.