CAMILLE (vastaamatta)
Oi, toverini! minä sanon teille niinkuin Brutus Cicerolle: »Me pelkäämme liiaksi kuolemaa ja karkoitusta ja köyhyyttä. Nimium timemus mortem et exilium et paupertatem». Onko tämä elämä tosiaan sen arvoista, että me pidennämme sitä kunniamme kustannuksella? Meidän joukossamme ei ole ketään, joka ei olisi jo ehtinyt elämän vuorenhuipulle. Meillä on jälellä vain laskeutuminen alas tuhansien kuilujen poikki, joita ei syrjäisinkään ihminen voi välttää. Ja se laskeutuminen ei tarjoa meille mitään näköaloja, jotka eivät olisi tarjoutuneet tuhat kertaa suloisempina tuolle Salomolle, joka seitsemän sadan vaimonsa keskellä, kaiken onnen yltäkylläisyydessä lausui: »Minä olen huomannut, että kuolleet ovat onnellisempia kuin elävät ja että onnellisin on se, joka ei koskaan ole syntynyt.» (Istuutuu.)
DANTON
Houkkio! sinä saat meiltä päät poikki! (Hän syleilee häntä.)
(Dantoniille tullaan huomauttamaan, että hänen vuoronsa on tullut. Hän nousee ja käy oikeudenpöytää kohti. Kuohu käy kansanjoukossa, liikettä ja hälinää.)
PRESIDENTTI (Dantonille)
Syytetty, teidän nimenne, etunimi, ikä, asema ja olinpaikka.
DANTON (jylisevällä äänellä)
Olinpaikkako? Hetikohta olemattomuus. Nimenikö? Pantheonissa, kuolemattomien joukossa!
(Liikuntaa kansajoukossa ja hyväksyvää hälinää; sitten
äkkiä syvä hiljaisuus presidentin sanojen jälkeen.)