— Mitä nyt menestyksestäni, kun äitiä ei enää ole?
Mutta molemmat he kuulivat rakkaiden vainajiensa lohduttavan äänen:
— Rakkaani, älä itke meidän tähtemme. Älä ajattele meitä. Muista ystävääsi…
He katsahtivat toisiinsa, eikä kumpikaan enää tuntenut sydämessään suruaan, vaan ystävänsä surun. He tarttuivat toistensa käsiin. Kirkas, rauhoittava alakuloisuus oli vallannut heidät. Tuulen henkäystä ei käynyt, hiljaa haihtuivat utujen harsot; sininen taivas aukesi näkyviin. Mullan tuoksun vieno sulous sateen jälkeen… Mullan, maan, joka on niin lähellä meitä, niin hellä meille!… Se ottaa meidät syliinsä, painaa herttaisen kauniisti hymyillen rintaansa vasten; ja se sanoo:
— Lepää nyt. Kaikki on hyvin…
Christophen tuskan jännitys herpaantui. Hän oli kuin pikku lapsi. Kaksi päivää oli hän koko sielullaan muistellut rakasta äitiään, oli elänyt hänen sielunsa ilmakehässä; oli muistellut äitinsä vaatimatonta elämää, hänen aina samaisia päiviään, jotka hän oli viettänyt yksinään kotona, ilman lapsiaan, ja ajatellen aina lapsiaan, vaikka lie olivat hänet jättäneet. Jättäneet vanhan vaimo-raukan sairauteen ja puutteeseen. Christophe oli ajatellut hänen levollista uskoaan, hänen lempeää tyytyväisyyttään, tyyntä alistumistaan, epäitsekkyyttään… Ja hän ajatteli kaikkia muitakin nöyriä sieluja, joita hän oli elämässä nähnyt. Kuinka läheiseksi heille hän tunsi itsensä tällä hetkellä! Monien väsyttävien taistelun vuosien jälkeen, tultuaan tänne Parisista, jossa aatteet ja ihmiset kuohuvat vimmatusti sekaisin, ja äskeisten kohtalokkaiden kansainvälisten selkkausten perästä, jolloin yleinen hulluus oli syöstä näköharhain ärsyttämät kansat toisiaan vastaan, tunsi Christophe kyllästymistä tuota kiihtynyttä ja hedelmätöntä maailmaa kohtaan, sen itsekkäitä ja aatteellisia taisteluita, sen parhaistoakin kohtaan, kunniaan pyrkijöitä, ajattelijoita ja taiteilijoita, sellaisia jotka luulevat olevansa maailman järki, mutta ovatkin sen pahaa unta. Ja sitä enemmän rakasti hän nyt noita tuhansia yksinkertaisia sieluja, kansankerroksia, jotka palavat hiljaisuudessa: ovat puhdasta hyvyyden, uskon, uhrauksen tulta, — ovat maailman sydän.
— Niin, nyt tunnen teidät, nyt olen viimein teidät löytänyt, ajatteli hän; te olette verta verestäni, minun omiani. Niinkuin tuhlaajapoika jätin teidät ajellakseni takaa varjoja, jotka liikkuivat tietä pitkin. Tulen takaisin luoksenne, ottakaa minut vastaan. Me olemme samaa, me, sekä elävät että kuolleet; missä olenkin, te olette kanssani. Nyt kannan sinua itsessäni, oi äiti, joka kerran minua kannoit. Te kaikki, Gottfried, Schulz, Sabina, Antoinette, te olette minussa. Olette minun ainoani, minun iloni. Nyt vaellamme yhdessä. En enää teitä jätä. Minä tahdon olla teidän äänenne. Yhteisvoimin me pääsemme perille.
Auringon säde pujahti puiden kosteain oksain välitse, joista tipahteli hiljaa vettä. Pikku niityltä alhaalta kajahteli lasten laulua: muuan vanha saksalainen Lied, viaton ja liikuttava; sitä lauloi kolme pikku tyttöä, tanssien piirissä talon pihalla; ja kaukaa Lännestä kantoi tuuli, aivankuin ruusujen tuoksuna, Ranskan kirkonkellojen soiton…
— Oi rauhaa, jumalaista sopusointua, vapautuneen sielun kirkasta säveltä, jossa tuska ja ilo, kuolema ja elämä, toisiaan vihaavat ja rakastavat heimot sulavat yhteen: sinua rakastan, sinut tahdon, ja sinut saan…
Illan varjot tummuivat. Christophe heräsi unelmistaan ja näki vieressään ystävänsä uskolliset kasvot. Hän hymyili hänelle ja sulki hänet syliinsä. Sitten lähtivät he jälleen kulkemaan läpi hiljaisen metsän; ja Christophe avasi Olivierille tietä.