Christophe puolestaan haltioitui Olivierin menestyksestä. Hän vaali äidillisesti häntä, piti huolta hänen asustaan, rupesi neuvoilemaan häntä, miten hänen oli pukeuduttava, solmi hänen kravattinsakin — (ja millä tavoin!). Olivier oli kärsivällinen ja antoi hänen käsitellä itseään: mutta kravattinsa hän sitoi itse uudestaan portaissa, kun Christophe ei ollut enää näkemässä. Hän hymyili itsekseen Christophelle, mutta tuo hellä ystävyys liikutti häntä. Sitä paitsi oli rakkaus tehnyt hänet niin nöyräksi, ettei hän ollut enää varma itsestään; niinpä kysyi hän mielellään Christophelta neuvoa; hän kertoi Christophelle, millaista vieraskutsuilla kulloinkin oli ollut. Christophe oli yhtä heltynyt kuin hänkin; ja joskus hän valvoi yöllä tuntikausia miettien, millä tavoin hän voisi tasoittaa ja helpoittaa ystävänsä rakkauden tietä.
Herra Langeais omisti huvilan lähellä Parisia, pienessä kylässä
Isle-Adamin metsän rajalla; sen puistossa joutuivat Olivier ja
Jacqueline siihen kohtaukseen, joka ratkaisi heidän elämänsä.
Christophe oli mennyt ystävänsä kanssa sinne maalle; mutta hän löysi huvilassa harmoniumin, ja asettui heti soittamaan, antaen rakastuneiden kävellä rauhassa kahden kesken. — Totta puhuen eivät nuo kaksi tätä toivoneet: he pelkäsivät kahden kesken jäämistä. Jacqueline oli vaitelias ja hiukan vihamielinenkin. Jo viime kerralla oli Olivier Jacquelinen tavatessaan tuntenut tytön käytöksen jollakin tavoin muuttuneen; Jacqueline oli tullut yhtäkkiä kylmäksi, ja hänen katseensa oli joskus kummallinen, kova, melkein vihamielinen. Se pöyristi Olivier Jeanninia. Hän ei uskaltanut ryhtyä asiaa selvittämään: hän pelkäsi saavansa tuolta rakkaalta olennolta kovan sanan. Nyt hän vapisi, kun näki Christophen lähtevän heidän luotaan pois; hänestä tuntui, että ainoastaan Christophen läsnäolo voisi pelastaa hänet odotetulta iskulta.
Kuitenkin rakasti Jacqueline Olivier Jeanninia. Mutta hän rakasti liian kiihkeästi. Se teki hänet vihamieliseksi. Rakkaus, jolla hän äskettäin oli leikitellyt, jota hän oli niin toivonut, oli nyt siinä, hänen edessään; hän näki sen aukeavan jalkainsa juuressa aivan kuin hirvittävän jyrkänteen. Ja hän ponnahti peljästyneenä takaisin; hän ei enää sitä ymmärtänyt; hän kysyi itseltään:
— Mutta miksi? Miksi? Mitä tämä on? Sitten loi hän Olivieriin sellaisen katseen, että Olivier kärsi siitä julmasti, ja ajatteli:
— Kuka on tuo mies?
Eikä Jacqueline sitä tiennyt. Olivier oli hänelle vieras.
— Minkä tähden minä häntä rakastan? Hän ei tiennyt sitä.
— Ja rakastanko minä?
Ei hän sitä tiennyt… Hän ei tiennyt; mutta sen hän tiesi, että hän oli pauloissa; rakkaus oli saanut hänet kammitsoihinsa; hänen täytyi hukuttaa siihen itsensä, hukuttaa kokonaisuudessaan; hänen tahtonsa, riippumattomuutensa, itsekkyytensä, tulevat unelmansa, kaikki ahmi se hirviö. Hän nousi kiivaaseen vastarintaan; hän tunsi välistä Olivieria kohtaan melkeinpä vihaa.