Grazia matkusti pois. Christophe ei voinut ymmärtää, minkä tähden hän ei tahtonut antaa Christophen saattaa hiukan häntä. Christophe oli kyllä varma hänen ystävyydestään; mutta moinen pidättyväisyys saattoi hänet ymmälle. Christophe ei jaksanut pysyä kahtakaan päivää enää sillä seudulla; hän tahtoi ryhtyä matkailemaan Sveitsissä. Hän koetti kiinnittää ajatuksensa matkoihin, työskentelyyn. Hän kirjoitti Grazialle. Grazialta tuli vastaus pari kolme viikkoa myöhemmin: lyhyt kirje, joka ilmaisi tyyntä ystävyyttä ja jossa ei ollut kärsimättömyyden eikä levottomuuden merkkiäkään. Christophelle se tuotti tuskaa, ja samalla hän sellaista vastausta rakasti. Hän ei myöntänyt itsellään olevan oikeutta moittia Graziaa siitä; heidän tunteensa oli liian äsken herännyttä, liian äsken uudistettua. Christophe pelkäsi kovasti, että heidän välinsä katkeaisivat. Ja kuitenkin ilmeni sitten jokaisessa Grazian kirjeessä sellainen uskollinen rauha, että Christophe olisi saattanut olla täysin varma. Mutta Grazia oli niin erilainen kuin hän!…
He olivat päättäneet tavata toisensa loppupuolella syksyä Roomassa. Jollei Christophella olisi ollut toivoa nähdä Graziaa siellä, olisi tuo matka houkutellut häntä sangen vähän. Pitkä yksinäisyys oli tehnyt hänestä kotieläjän; häntä ei miellyttänyt turha paikaltaan muuttelehtiminen, sellainen, mihin nykyajan joutilaat ja hermostuneet ihmiset ovat ihastuneet. Hän pelkäsi luopua tottumuksistaan. Sillä sellainen oli hänestä säännölliselle älylliselle työlle vaarallista. Italia ei erikoisesti kiehtonut häntä. Hän ei tuntenut siitä muuta kuin ne häpeämättömät tenoriaariat, joita Virgiliuksen maa panee matkustavat kirjailijat säännöllisesti virittämään. Hän tunsi Italiaa vastaan samaa epäluuloista vihamielisyyttä kuin moni muukin valiotaiteilija, joka on kuullut liian usein pahimpien akateemisten jankuttajain vetoavan vanhan Rooman nimeen. Lisäksi tuli vielä se vaistomainen ja epämääräinen antipatia, joka piilee kaikkien pohjoismaalaisten sydämessä etelän ihmisiä kohtaan, tahi ainakin sitä legendamaiseksi muuttunutta pateettista kerskailijatyyppiä kohtaan, jonka parhaana ilmestyksenä pohjan miehistä on etelän mies. Jos Christophe sellaista ajattelikin, niin nyrpisti hän jo pilkallisesti suutaan… Ei, hänellä ei ollut minkäänlaista halua tutustua lähemmin musiikittomaan kansaan — (mitä arvoa on mandolinin rämpytyksellä ja loruavilla, ulvovilla melodraamoilla Europan nykyisessä musiikissa?) — Mutta se kansa oli kuitenkin Grazian kansaa. Minne saakka ja mitä teitä hän olisikaan kulkenut saadakseen Graziaa tavata! Muusta pääsisi hän sulkemalla silmänsä koko ajaksi, kunnes olisi Grazian luona.
Hän olikin jo tottunut sulkemaan silmänsä jos joltakin. Monet vuodet olivat hänen ikkunaluukkunsa olleet kiinni, hän eristynyt sisäiseen elämäänsä. Tänä syksynä se oli välttämättömämpää kuin koskaan ennen. Kolme viikkoa oli satanut yhtämittaa. Koko sen ajan olivat paksut pilvet peittäneet raskaana kalottina Sveitsin laaksoja ja kaupunkeja, märkiä ja kylmästä väriseviä. Silmät olivat menettäneet muiston auringon armaudesta. Jos tahtoi löytää kätkeytyneen tarmon itsestään, oli pakko ensiksi tehdä ympärilleen täydellinen pimeys ja laskeutua luomet ummessa aivan sielunsa kaivoksien pohjaan, unelmien maanalaisiin käytäviin. Siellä nukkui mustissa kivihiilissä kuolleiden päivien aurinko. Mutta kun vietti sellaista elämää, paikalleen kyyristyneenä ja olemustaan kaivellen, nousi siitä sokaistuna ja selkäranka ja polvet jäykkinä, muodottomin jäsenin, puolittain kivettyneenä, samein katsein, yölinnun silmin. Monta kertaa olikin Christophe saanut kaivoksestaan ilmi vaivalla palamaan isketyn tulen, ja se tuli oli ihmisten jähmettyneitä sydämiä lämmittänyt. Mutta Pohjolan unelmissa on uunin ja ummehtuneen huoneen ilkeä haju. Sitä ei huomaakaan sisällä eläessään; päinvastoin tuollaisesta raskaasta lämmöstä pitää, ja rakastaa puolihämärää ja raskaassa päässä hautuvia sielullisia unia. Täytyyhän rakastaa ainoaansa. Ei auta muu kuin tyytyä!…
Kun Christophe pääsi alppien rajamuurin eteläpuolelle ja huomasi rautatievaunun nurkassa istuskellen Italian tahrattoman taivaan ja läpikuultavan valon, joka häilyi vuorten rinteillä, luuli hän näkevänsä unta. Muurin toiselle puolelle oli jäänyt sammunut taivas, hämärä päivä. Muutos tuli niin yhtäkkiä, että hän ensin enemmän ällistyi kuin iloitsi. Tarvittiin jonkin verran aikaa ennen kuin hänen kohmettunut sielunsa vähitellen alkoi herätä, ennenkuin vangitseva kuori suli ja sydän pääsi irti entisyyden varjosta. Mutta kuta pitemmälle päivä kului, sitä suloisemmin ympäröi pehmeä valo käsivarsillaan hänet; hän unohti perinpohjin kaiken, mikä oli ollutta, ja nautti ahnaasti uuden näkemisestä.
Milanon tasangot. Päiväntähti heijastuu sinertävistä kanavista, joiden verkko risteilee pehmeäpiirteisillä riisivainioilla. Syksyisiä puita, laihoin ja notkein oksin, vääristynein ääriviivoin, siellä täällä punaisia lehvätöyhtöjä. Vincin vuoret, lumiset ja lempeänhohtoiset alpit, joiden ukkosta ennustavat piirteet kaartavat ilmanrantaa, reunattuina punaisella, oranssilla, vihertävällä kullalla ja kalpealla taivaansinisellä. Apenniineille vaipui illan tummuus. Mutkikas matka alas jyrkkien vuorenkukkulain kupeita pitkin, käärmeenä kiemurtelevissa käänteissä, joiden rytmi yhä toistuu ja yhdistyy samaksi kehäksi kuin farandolo-tanssi, — Ja yhtäkkiä vuoriston alla tuntuu meren henkäys ja oranssin kukkien tuoksu kuin suudelma. Tulee meri: latinalainen meri ja sen opaalinen valaistus, jonka helmassa liitävät pienet purret kokoon supistetuin siivin…
Merenrannalla, erään kalastajakylän kohdalla juna pysähtyi kesken matkaansa. Matkustajille selitettiin, että ankarat sateet olivat aiheuttaneet maanvieremän jossakin tunnelissa Genovan ja Pisan välillä; kaikki junat olivat myöhästyneet useita tunteja. Christophe, joka oli ostanut matkalipun suoraan Roomaan, oli tapaturmasta mielissään, jota vastoin muut matkatoverit nurisivat kilpaa. Hän kiiruhti asemalle ja käytti tätä odotusaikaa mennäkseen merenrannalle, jonka hohde kiehtoi häntä. Ja se kiehtoi häntä niin, että kun junan lähtövihellys parin tunnin päästä kuului, istui hän merellä kalavenheessä ja huusi, nähdessään junan menevän ohitse: "Onnea matkalle!" Kuultavassa yössä, hohtavalla merellä antoi hän venheen liekuttaa itseään pitkin tuoksuvaa rannikkoa, ympäri pienen ja sypressien kirjaaman niemen. Hän jäi kylään, hän vietti siellä kokonaista viisi päivää ainaisessa ilossa. Hän oli kuin ihminen, joka kauan paastottuaan syö ahmimalla. Kaikilla nälkiintyneillä vaistoillaan hän ahmi häikäisevää valoa… Valoa, kaikkeuden verta, joka juoksee avaruudessa elämän virtana ja tunkeutuu meihin silmiemme, huultemme, sieraimiemme, jokaisen ihomme huokosen kautta, aivan sydämemme pohjimaiseen perukkaan, — valo, sinä elämälle leipääkin tärkeämpi: kuka on päässyt pohjolan harmaista harsoista ja näkee sinut, puhtaana, polttavana ja alastomana, hän ihmettelee, miten hän on koskaan voinut elää sinua tuntematta; ja hän tietää, ettei hän enää milloinkaan saata ilman sinua elää…
Viisi päivää Christophe suorastaan mässäsi auringossa. Viisi päivää: silloin hän unohti — ensi kertaa elämässään — olevansa säveltäjä. Hänen olemuksensa musiikki oli muuttunut valoksi. Se oli ilmaa, merta ja maata: häikäisevää sinfoniaa, jota auringon orkesteri soittaa. Ja millä synnynnäisellä taidolla Italia hoitelee sitä orkesteria! Muut kansat käyttävät luontoa maalausmallinaan; italialainen työskentelee luonnon kanssa yhdessä; hän maalaa auringolla. Värien musiikkia. Kaikki on musiikkia, kaikki laulaa. Tavallinen aitamuuri tien varrella, punainen muuri, joka on täynnä kullan värisiä repeämiä; sen yläpuolella kaksi tuuheaa ja karheaa sypressiä; ympärillä ahnaansininen taivas. Marmoriportaat, valkeat, kapeat ja suorat, jotka ruusunpunertavien muurien välitse nousevat sinistä kirkon julkisivua kohti. Jotkut noista kirjavista, aprikoosin, sitruunan, sedraaton värisistä taloista, jotka kiiluvat öljypuiden keskeltä, ovat kuin mitkäkin ihmeelliset ja kypsät hedelmät, lehtiverhoistaan kuultavina. Italialainen näkemys on aistillinen; silmät nauttivat siellä väreistä samaan tapaan kuin kieli ja kitalaki mehukkaasta ja hyvälle tuoksuvasta hedelmästä. Tämän uuden nautinnon kimppuun Christophe iskeytyi naivin herkkusuun koko ahnaudella; hän korvasi nyt tappionsa, saatuaan siihen asti pelkästään harmaiden näkemysten asketismia. Hänen voimakas, kohtalon tukehduttama luonteensa huomasi yhtäkkiä myöskin kykynsä nauttia, jota hän ei ollut mihinkään käyttänyt; se kyky karkasi tarjottuun saaliiseen heti kiinni: tuoksuihin, väreihin, äänten, kellojen ja meren säveliin, ilman hyväileviin leyhkiin, valon lämpöiseen kylpyyn, johon vanhentunut ja väsynyt sydän mukavasti raukesi. Christophe ei ajatellut mitään. Hän eli ainaisessa autuaallisessa hekkumassa. Hän heräsi siitä ainoastaan ilmaistakseen sen antamaa iloaan niille ihmisille, joiden kanssa hän täällä saattoi puhella: soutumiehelleen, vanhalle kalastajalle, jolla oli vilkkaat ja ryppyjen keskeltä kiiltelevät silmät ja muinaisen venetsialaisen senaattorin punainen myssy päässä; — ainoalle pöytäkumppanilleen, eräälle milanolaiselle, joka söi makaroonia ja jonka silmät pyörivät päässä julmina ja hirveästä vihasta mustina kuin Othellon, niin apaattinen ja uninen kuin mies muuten olikin; — ravintolan tarjoilupojalle, joka lautasta kantaessaan käänsi kaulaansa ja väänteli käsivarsiaan ja vartaloaan kuin mikäkin Berninin enkeli; — sekä pienelle Pyhälle Johannekselle, joka kerjäsi kiemailevin silmin maantiellä, tarjoten ohikulkeville vielä vihreässä oksassaan riippuvaa appelsiinia. Christophe jutteli pari sanaa ajureille, jotka loikoivat velttoina rattaillaan, pää ajoneuvojensa pohjassa ja lauloivat nenäänsä honottaen silloin tällöin jos jonkinmoisia kupletteja, laiskoina ja suut selällään. Ja Christophe huomasi kummakseen hyräilevänsä Cavalleria rusticanaa. Matkan alkuperäinen tarkoitus oli täydellisesti unohtunut: halu joutua perille, tavata Graziaa…
Kunnes eräänä päivänä Grazian kuva heräsi hänen mielessään. Toiko sen joku kadulla ohimennen nähty katse, jokin äänen vivahde, vakava ja sointuva? Christophe ei sitä ymmärtänyt. Mutta yhtäkkiä alkoivat ystävättären hymyilevät kasvot hohtaa kaikesta, mikä häntä ympäröi, öljypuita kasvavien kukkulain piiristä, Apenninien kiiltäviltä harjanteilta, joilla varjo on tumma ja auringonpaiste palava, oranssilehdoista, joiden oksat olivat raskaat kukkasista ja hedelmistä, ja meren syvistä henkäyksistä. Taivaan lukemattomista silmistä säteili Christophelle Grazian katse. Hänen muistonsa puhkesi tästä rakkaasta maasta aivan kuin ruusu puhkeaa pensaaseensa.
Silloin Christophe heräsi. Hän meni Rooman-junaan eikä pysähtynyt välimatkalla missään. Mitkään italialaiset menneisyyden muistot, muinaiset taidekaupungit eivät kiinnittäneet hänen mieltään. Roomaa ei hän ensin huomannut laisinkaan, ei koettanut nähdä siellä mitään; ja se vähä, minkä hän ohimennen näki, tyylittömät uudet kaupunginkorttelit, neliskulmaiset kivimuurit, eivät herättäneet hänessä halua tutustua siihen enempää.
Kohta Roomaan saavuttuaan hän meni Grazian luo. Grazia kysyi häneltä: